Kolumni
Kasarmin kakarasta maailmanrauhan tekijäksi
Seppo Kononen
Kirjoittajan kolumnit
Kukapa kuopiolainen olisi uskonut katsoessaan kuusi vuosikymmentä sitten silloisen Pohjois-Savon prikaatin kantahenkilökunnan poikien ja tyttöjen raisuja leikkejä, että noitten "kasarmin kakaroiden" joukossa heilui tuleva rauhan nobelisti.
Siellä hän kuitenkin oli, kouluikään varttunut Ahtisaaren aliupseeriperheen vesa. Martti Ahtisaari oli reipas miehenalku, joka viihtyi urheilukentällä ja luonnossa; Kuopion nuorten luonnonystävien yhdistyksessä hän tapasi myös ensi kerran tulevan vaimonsa, Eevan.
Yhdessä 40- ja 50-lukujen taitteessa otetussa valokuvassa Martti Ahtisaari vetää iloisesti kättä lippaan tietämättään, että hän on puoli vuosisataa myöhemmin presidenttinä myös puolustusvoimain ylipäällikkö.
Ahtisaarelle on Suomessa monta ottajaa. Synnyinkaupunki Viipuri on menetetty, mutta erityisesti kuopiolaiset ja oululaiset juhlivat nobelistia tänään omana poikanaan.
Kuopiolla on Oulun rinnalla erikoisoikeus, sillä juuri täällä savolaisten keskellä Ahtisaari vietti lapsuutensa tärkeät kasvuvuodet aina olympiavuoteen 1952.
Kasarmin kakaroiden keskuudessa vallinneen syvän toverihengen aisti voimallisesti viime kesänä, jolloin he kesäkuun 12. päivänä kokoontuivat kasarmialueen vanhan kuusen juurelle muistelemaan menneitä ja saamaan lämpimäiskappaleet talven ja kevään aikana kootusta muistelmakirjasta.
Kuusen alle keräännyttiin nyt kymmenennen kerran, mutta Ahtisaari oli mukana nyt ensimmäistä kertaa.
Myhäillen ja kiireettömänä hän seisoi toisten joukossa, eikä kenellekään tullut mieleen, että presidenttiin olisi pitänyt suhtautua jotensakin erilailla.
No terve, lähdit sinäkin... Noita kypsään ikään ehtineitä, iloisesti rupattelevia ihmisiä katsoessani ymmärsin, miten ainutlaatuisen tasa-arvoisessa maassa me suomalaiset elämme ja miten syvällä ovat demokratian juuret meidän sielussamme.
Tuon lyhyen kesäisen kohtaamisen pohjalta voi ehkä löytää myös selityksen, miksi Martti Ahtisaari on onnistunut maailmalla rauhantekijänä ja -välittäjänä. Kun et asetu toisten yläpuolelle, vaan olet yksi joukosta ja annat arvon toisillekin, sinä olet yksi meistä. Et tule joukkoon kaikkitietävänä herrana ja käskijänä, vaan kuuntelijana ja ymmärtävänä ystävänä.
Ystävälle voi sanoa myös pahasti, ja sen on Ahtisaari varmasti joutunut kuulemaan monta kertaa rauhantyössään. Jos hän on tänään juhlituin suomalainen maailmalla, hän on myös haukutuin.
Hurjistuneitten serbien häpäisevät puheet Kosovon itsenäisyysneuvottelujen aikana ylittivät kaikki soveliaisuuden rajat ja osoittivat, millaisten ihmisten kanssa sovittelija joutuu pahimmillaan seurustelemaan.
Joku toinen olisi loukkaantunut, mutta Ahtisaari otti lehmänhermoisena neuvottelijana serbien puheet serbien puheina. Sen myötä hän otti voiton kotiin ja nyt myös rauhan nobelin.
Presidenttinä Martti Ahtisaari oli jollain lailla liian suuri pieneen Suomeen - huolimatta Eeva-rouvan kuulusta fat free -dieetistä.
Menestyksekästä YK-uraa oli kyllä seurattu kiitellen suomalaisissa tiedotusvälineissä, mutta ulkomailla eläneenä hän oli kuitenkin vieras jopa poliittisesti omilleen.
Perusdemareille oli järkytys, että Ahtisaari vei toisen vikkelän ja kansainvälisesti suuntautuneen kuopiolaispojan Lasse Lehtisen avulla presidenttiyden Kalevi Sorsalta, jolle sitä oli petattu jo vuosien ajan. Miten saavuttaa toisten puolueiden luottamus, jos oma väkikin otti koko ajan etäisyyttä. Siinä oli Martti Ahtisaaren ongelma kotimaassa.
Tavallinen kansa oli kyllä mielissään, kun presidentti kiersi kuuntelemassa säännöllisesti maakuntamatkoillaan. Mutta mitäpä iloa niistä puheista, jos ja kun poliittinen valtakoneisto ei pannut tikkua ristiin presidentin tuomien terveisten eteen?
Rauhan Nobel tuskin nostaa Ahtisaarta Suomen suurten presidenttien seuraan Kekkosen, Paasikiven tai Ståhlbergin rinnalle.
Mutta palkinto tekee hänestä arvostetuimman Suomen presidentin maailmalla. Tänä päivänä on hyvä olla savolainen: ensin oli Kekkonen, torpan poika Pielavedeltä ja nyt sitten tämä Ahtisaari, kasarmin kakara Kuopiosta!





