Kolumni

Kuinka autokoulun tarkkisluokkalainen kesyttää peltilehmän

30.9.2009 0:01 Anni Pasanen Riikka Pasanen

Anni: Täysi-ikä oli ehtinyt jo olla jonkin aikaa saavutettuna, uudet edut käsien ulottuvilla. 18 ikävuoden myötä edessä kummitteli kuitenkin myös eräs vaativa ohjelmanumero: autokoulu.

Aluksi ajatuskin peltilehmän ohjaksiin tarttumisesta tuntui hurjalta. Minä kiitämässä baanalla täynnä vauhdin hurmaa, poppikone jytisten ja wunderbaumit heiluen? No, ehkä ei. Lähinnä tarkoitus oli vain rämpiä ajotutkinto pois päiväjärjestyksestä, ettei myöhemmin tarvitsisi enää senkään perään kitistä.

Riikka: Ajatus autokouluun menosta hirvitti minuakin. Kuvittelin itseni jo pusertamassa pikku kaaraparan rattia rystyset valkoisina ajo-opettajan ja autojen tööttäysten mylviessä vieressä. Ja aina kun päättäisin lähteä pikku ajelulle, saisin lukea siitä lehdistä jälkikäteen: ketjukolari siellä, toinen täällä. Vanhus menehtyi auton yliajamana. Autoilija suistui tieltä ja ajoi virastotalon seinään. Okei, olisihan kyseessä toki yleishyödyllinen taito, mutta... Silti tuntui, että minä, jolla oli traumoja jo Wasalandian golf-

autoista, sopisin auton rattiin yhtä hyvin kuin villasukat helteeseen.

Anni: Huh, onneksi vaaleanpunainen läpyskä komeilee jo omassa lompakossani. Itse nimittäin suoritin autokoulun viime keväänä. Ja nyt, kun sinä vuorostasi opettelet rattia kääntämään, voin jo hymyillä levollisesti.

Riikka: No, siihen on kyllä aihettakin. Jo ensimmäinen ajotuntini nimittäin starttasi aika lupaavasti. "Mitääh, onko täällä polkimiakin kahden sijasta muka kolme?!" oli ensireaktioni rattiin päästyäni. Täytän edelleen varsin mallikelpoisesti sen paljon pelätyn stereotyyppisen naiskuskin kriteerit. Liikennevaloissa on paljon mukavampi tiirailla ohikulkijoita kuin itse valoja. Ja vähintäänkin hysteerinen kiljumiskohtaus on paikallaan, kun tielle loikkaa söpö orava enkä saa ajokkiani pysähtymään. Että huh huh, nostan kyllä hattua sinulle ja sinun kortillesi. Itsestäni tuntuu, että oma läpyskäni leijailee jossain kaukana tavoittamattomissa.

Anni: Eihän kukaan ole mestarikuski syntyessään. Enkä itsekään tainnut olla mikään autokoulun mallioppilas - pikemminkin tarkkisluokkalainen. Vielä inssiajon kynnyksellä pelkäsin, että saisin körötellä ajotunneilla lopun ikääni. Ajokokeessa sitten istuin ratin takana kädet täristen, pelosta turtana. Ja sieltähän se lopulta tuli: Virhe Isolla Veellä. That's it. Takaraivossa jyskytti koko loppumatkan: hylätty, hylätty. Suorituksesi on hylätty. SINUT on hylätty - virhevedos koko ihminen!

Mutta onneksi luuserifiilis haihtui kuitenkin nopeasti. Varsinkin, kun inssin suhteen jo toinen kerta toden sanoi.

Riikka: Omalla kohdallani se on varmaan kymmenes kerta, joka toden sanoo. Hirvittää jo ajatuskin.

Vaikka omaa autoa tuskin tulen koskaan hankkimaan, niin läpi se on vain rämmittävä tämäkin suo. Ehkä vielä jonain päivänä huristelen liikenteen seassa yhtä tottuneesti kuin kuka tahansa. Rummuttelen rennosti rattia, viheltäisin jos osaisin viheltää. Ja niin - mitä nyt aina silloin tällöin saisin sätkyn oravien loikatessa tielle.

Kirjoittajat ovat kuopiolaiset 18-vuotiaat kaksoset, jotka opiskelevat Minna Canthin lukiossa.

Kommentoi artikkelia