Kolumni

Löytöretkeilijän kevät

3.5.2010 0:01 Anni Pasanen Riikka Pasanen

Anni: Kevään puroja katsellessani, hempeää solinaa kuunnellessani, aistin suunnattoman muutoksen. Elämän eri ajanjaksot alkavat, virtaavat tasaisen varmasti eteenpäin, kunnes viimein päätyvät. Tässä on yhden loppu.

Kun tämä kolumni ilmestyy, me kaksi asumme jo erillämme, kumpikin omilla tahoillamme.

Sinä Tampereella, minä vielä hetken aikaa täällä tutussa Kuopiossa - odottamassa, minne elämä seuraavaksi kuljettaa.

Riikka: Peruskoulun päätyttyä se vei meidät molemmat lukio-opintojen perässä kaupunkiin. Silloin oli enemmän kuin luontevaa siirtyä asuttamaan samaa opiskelijakämppää, noin niin kuin yhteisen lapsuuden jatkeeksi.

Vaan entäs nyt, kun kummallakin keikkuu kohta jo päässä valkolakki, ja yhteisen kodin täyttävät muuttolaatikot?

Tavaroiden jakaminenkin muistuttaa lähinnä avioerokriisiä: mulle noi Arabia-astiat, ota sä toi vanha imuri. Eikä tietenkään riitä, että koko koti on muuttoa edeltävää sekamelskaa, vaan samanlaista kaaosta on koko tunneskaala. Yhtä aikaa itkettää ja naurattaa, kiehtoo ja pelottaa.

Anni: Tosiaan, teidemme erkanemista kuvaavat osuvasti monet avioerokliseet: kasvoimme erillemme, eroamme kaikesta huolimatta ystävinä, ja sitä rataa.

Mutta kaikkein eniten olet kuitenkin, omana kaksoissiskonani, edustanut minulle vielä viimeistä kiinnikettä lapsuudenkotiin.

Kun sinä säntäät maailmalle, haihtuu myös minun elämästäni jotain tuttua ja turvallista. Jotain, joka siinä on aina ollut.

Kaikki yhteiset leffaillat ja viikonlopun kävelylenkit, jaetut naurunpyrskähdykset ja kyyneleet, joita olemme toistemme kasvoilta pyyhkineet.

Mutta jotain on kai aina jätettävä taakseen, jotta voi suunnata kulkunsa kohti uutta.

Riikka: Aiemmin olenkin odottanut tulevaa elämänmullistusta pelkästään innoissani. Kuitenkin vasta nyt, aivan muuton kynnyksellä, kaiken riemun ja odotuksen sekaan on hiipinyt muuan kuokkavieras - haikeus. Se kulkee mukana, kun kävelen tuttua reittiä kaupungille tai kun lörpöttelen hyvän ystävän kanssa teekupposen ääressä. Tässä eräänä päivänä hämmennyin kovasti, kun eräs kaverini alkoi itkeä kesken leppoisan keskustelun. Vastaukseksi kysymyksiini sain vaimean soperruksen: "No kun mulle tulee sua niin ikävä." Ja niinhän se menee. En haluaisi pakata mukaani uuteen elämään vain haarukoita ja vessaharjoja, vaan kaikki ihanat ihmiset!

Anni: Hämmennyksen tunne lieneekin nyt paikallaan. Ihmisten lisäksi tänä keväänä on niin paljon muutakin hyvästeltävää: mennyt talvi, lukio, meidän yhteisasumisemme, Kuopio asuinpaikkana, myös nämä kolumnit.

Toisaalta nyt tarjoutuu loistava tilaisuus ottaa kädet pois silmiltä, kiljaista "saako tulla?" ja rynnistää etsimään uutta.

Samalla, kun haen uutta opiskelupaikkaa, etsin, hapuilen, nuuskin omaa paikkaani tässä yhteiskunnassa, maassa, maailmassa.

Elämässä on valtavasti löydettävää.

Riikka: Niinpä.

Ja nyt, kun me kaksi löytöretkeilijää seilaamme uusille vesille, kumpainenkin tahollemme, on aika kiittää lukijoitamme näiden kolmen vuoden ajalta.

Teidemme erkaneminen piirtää pisteen myös tälle kolumnisarjalle. Tuo piste ei tarkoita pelkkää loppua, vaan se olkoon myös samalla alkupiste kaikelle uudelle, jännittävälle ja suloisen kutkuttavalle - niin, mille sitten, sitä lähdemme itsekin nyt tulevalta kysymään.

Kirjoittajat ovat kuopiolaiset 19-vuotiaat kaksoset.

Kommentoi artikkelia