Katsot Savon Sanomien arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
11.12.2011 00:01
Kolumni
Leukemian jättämät jäljet
Lari Vesander
Kirjoittajan kolumnit
Kun muuttoauto kurvasi pihaan, äitini purskahti itkuun.
- Tuosta ovesta Lari tuotiin silloin sisään, hän parahti.
Sitten häneltä hukkuivat sanat. 26 vuoden takaiset muistot kävivät päälle tsunamin lailla. Äitini vaipui shokkiin.
Lohdutimme isäni kanssa häntä hetken. Sen jälkeen oli pakko alkaa purkaa muuttokuormaa.
Parikymmentä minuuttia myöhemmin äiti selvisi vihdoin sisälle. Siellä odotti uusi järkytys. Joka huoneesta oli suora näköyhteys sairashuoneeni ikkunaan.
Verhot vedettiin kiinni, mutta se oli jo myöhäistä. Uusi kyyneltulva oli alkanut.
Kaksivuotiaana olin kuolla leukemiaan Alavan lastensairaalassa. Neljännesvuosisata myöhemmin muutin elämään sen takapihalle.
Miksi, äitini kysyi. Miksei, minä vastasin. Ei hyvää asuntoa voi hylätä vain sen takia, että se sijaitsee sairaalan takapihalla.
Enkä minä valinnut asuinpaikkaani. Se valitsi minut. Minulle ja kihlatulleni ei oikeastaan tarjottu Kuopiosta muuta asuntoa.
Kun suurin järkytys ja muuttokiire olivat ohitse, vanhempani kertoivat minulle leukemia-ajoistani. Osan tarinoista olin kuullut ennenkin, mutta useimpia en. Näistä asioista ei puhuta ruokapöydässä.
Eikä niihin törmännyt juuri muutenkaan. Kuvia hoitoajoistani on vähän. Kun jokainen otos saattoi jäädä viimeiseksi, ei vanhemmilla ollut voimia tarttua kameraan.
Jos en selviäisi, niitä kuvia ei kestäisi katsoa. Ja vaikka selviäisin, niitä ei haluaisi katsoa siltikään. Niitä aikoja ei haluaisi muistella.
Muistot eivät kuitenkaan ole tahdon asia. Monesti ne asiat jotka haluaisi unohtaa ovat meissä kaikkein syvimmällä.
Vanhempieni tarinoissa oli paljon pelkoa ja tuskaa. He kertoivat hetkistä, jolloin he eivät pystyneet syömään tai nukkumaan. Siitä hetkestä, kun heille kerrottiin, etten todennäköisesti selviäisi.
Tarinoissa oli myös paljon toivoa ja välittämistä. He kertoivat, kuinka isosiskoni lauloi minulle ikkunan takana, kun ei saanut tulla eristyshuoneeseen. Lauloi niin kuin neljävuotias pikkuveljelleen laulaa.
He kertoivat, kuinka edesmennyt kummisetäni tuli Kuopioon ja nukkui autossa voidakseen olla tukenamme. Kuinka lääkärit ja hoitajat tulivat virka-aikansa ulkopuolella huoneeseeni istumaan.
Lääkärit ja hoitajat joiden nimiä ja kasvoja en muista, mutta jotka pelastivat henkeni. Jos joku teistä lukee tämän ja muistaa minut: kiitos. Ja kiitos vaikka, ette muistaisikaan. Te teette elintärkeää työtä.
En muista hoitoajoista mitään. Tarkastuskäynneiltä muistan lähinnä kreikkalaisen ravintolan ja Partasen lelukaupan.
Niin lapsen mieli toimii. Elämä on seikkailu ja verikokeiden jälkeen pääsee leluostoksille.
Vanhemmat huokaisivat vasta, kun kokeiden tulokset tulivat.
Vanhempi on onnellinen, jos hän pystyy irrottamaan lapsensa ajatukset hoidoista. Se on arjen taikatemppu. Mutta taikuri ei voi taikoa itselleen.
Vanhempi pelkää aina lapsensa puolesta. Kun lapsi sairastaa, isä ja äiti kärsivät.
Lapsen vakavasta sairaudesta jää vanhempiin jälki. Jälki on syvä ja pysyy mukana loppuelämän.
Kun minä ja vanhempani katsomme Alavan sairaalaa, me näemme eri rakennuksen.
Minulle asunnon ikkunasta näkyvä sairaala on jokapäiväinen muistutus siitä, että olen onnekas saadessani elää.
Minuun jäi leukemiasta kolme jälkeä: Kuuro vasen korva, arpi vasemmassa poskessa ja vahva usko siitä, että henkiinjäämiselläni on merkitys.
Kaksi ensimmäistä eivät juurikaan vaikuta elämääni. Jälkimmäinen sitäkin enemmän.
