A A
Kolumni

Lumiterapia tekisi erittäin hyvää myös jokaiselle aikuiselle

11.1.2010 00:01
Anni Pasanen Riikka Pasanen

Kirjoittajan kolumnit

Riikka: Muistelen menneitä vuosia. Aina sama juttu. Loppusyksystä, kun ihmiset ovat vetäneet kaamoslamput esille ja varanneet äkkilähtönsä Kanarialle, ei mikään ole ihanampaa kuin ensimmäiset taivaalta leijailevat hiutaleet. Se lapsellisen riemukas, hersyävä tunne, kun taivaallista puuterihöttöä sataa jälleen hiuksiin ja nenänpäähän. Jes, tätä kannatti odottaa. Tulkoon valkeus!

Anni: Älä muuta sano. Lumiauran jyrinä pakkasaamuina on kuin musiikkia korville. Kuvittelen, että taivaalta leijailevat hiutaleet ovat pikkuruisia pilvenmurusia. Lumikinoksethan näyttävätkin maan päälle levittäytyneiltä pilvenhattaroilta. Ne suorastaan kutsuvat lapsia ja lapsenmielisiä kellahtamaan lumienkeleiden tekoon.

Riikka: Enkeleiden lisäksi lumesta oli lapsena moneksi. Muistatko ihka ensimmäisen itse väsäämämme ylpeydenaiheen, porkkananenäisen lumiukon? Tai kaikki ne linnat ja monumentit? Ala-asteellakin lumi taipui isommalla porukalla usein yhteiseksi maskotiksi. Mutta auta armias, jos viidennen ja kuudennen luokan kriminaalit olivat potkineet sen tohjoksi! Hirmuteosta olisi pitänyt rapsahtaa vähintään elinkautinen, tai jälkkäriä ainakin.

Anni: Vähintään! Muistan itsekin, kuinka lumen käyttötarkoituksilla oli lapsena vain mielikuvitus rajana. Lumesta saattoi kasata hyppyreitä pulkkamäkeen, kaivaa tunneleita kinoksiin. Syömäänkin sitä pystyi (ei, lumi ei maistu vaniljajätskiltä, vaikka se siltä näyttää). Lumisesta sodasta en kuitenkaan pitänyt. Lumipallojen sarjatuli sai minut lähinnä kauhun valtaan. Kuuluin pasifistipentuihin, jotka peuhasivat lumessa ilman sotaisia aikeita ja rakentelivat pyörittelemistään palloista mieluummin eläimiä, kuin paiskoivat niitä päin kaverin naamaa.

Riikka: Omanlaistaan sotavarustusta lumessa peuhaamisen tosin tarvittiin, harrastipa kylmää sodankäyntiä tai ei. Tässä eräänä päivänä ohuissa sukkahousuissa ja villakangastakissani kouluun kiirehtiessäni koin valtaisan nostalgian värähdyksen, kun kuulin takaani toppahaalareiden kahinaa. Tuli mieleen lapsuuden talvimuoti, jonka jokavuotiseen mallistoon kuuluivat kylmäntappohaalareiden lisäksi kypärämyssyt, rukkaset ja pitkävartiset kuomat. Pikku-eskimoksi sonnustautuminen vei aina tuhottomasti aikaa, ja silti lumikokkareet onnistuivat kummasti löytämään tiensä sisään hihan- ja lahkeensuista.

Anni: Niinpä. Lapsena lumi oli loputonta valkeaa leikkiä, kastuneita lahkeensuita, kylmää tunnetta iholla. Nyt hankien merkitys on erilainen, ei tosin vähäisempi. Lumi on talven valo ja piristys, luonnon puhtoinen juhla-asu. Lunta vasten varjotkin näyttävät lempeän sinisiltä, eivät yrmeän mustilta.

Riikka: Sanos muuta. Lumi on itse asiassa aika terapeuttinen elementti. Pelkän ihastelun lisäksi aikuistenkin pitäisi uskaltautua lumessa möyrimisen saloihin. Muovata satulinnoja ja muumimörköjä. Laskea pulkalla päin puuta. Juosta umpihankihippasilla, heittäytyä täysillä. Kyllä kunnon lumiterapia karkoittaa murheen kuin murheen! Yhteisen iglun kyhääminen takapihalle yhdistää myös kummasti.

Mutta. Asiassa on todella yksi Mutta. Mieleen on nimittäin viime vuosina hiipinyt myös pelko. Pelko siitä, että jonain päivänä lumiukotkin kuolevat sukupuuttoon. Mitä, jos valkoinen kultamme onkin katoava luonnonvara?

Kirjoittajat ovat kuopiolaiset 18-vuotiaat kaksoset, jotka opiskelevat Minna Canthin lukiossa.

Kommentoi artikkelia