Kolumni

Maailmanlopun naurua

8.2.2010 00:01 Saku Heinonen

Olen kolmevitonen eteläsavolainen ja asun syntymäpaikkakunnallani. Kuulun siis vähemmistöön.

Ja oho; olen taiteen ammattilainen, silti omakotiasuja, ajan Volvoa, enkä ole koskaan ollut työttömänä. Olen siis äärivähemmistöä, kummajainen ja jonkinlainen postmoderni kylähullu.

Ratkaisuni palata Pieksämäelle harjoittaakseni elämääni täältä käsin oli minulle opiskelun ja ammattitaidon hankkimisen jälkeen itsestäänselvyys, mutta myös yhteiskunnallinen alleviivaus.

En ymmärrä hiljaisesti hyväksyttyä toimintamallia ja asennekoulutusta, jonka mukaan Suomi pitäisi kaataa muutamaan kasvukeskukseen muun valtakunnan toimiessa jonkinlaisena lomakylänä niinä parina sesonkina, jotka meille tässä protestanttisen työetiikan kultalassa suodaan.

En ymmärrä, enkä hyväksy.

Tietenkään tämä yhtälö ei ole ollut helppo. Mikään ääriteko ei koskaan palkitse tekijäänsä kuin korkeintaan henkisellä tasolla.

Itse asiassa olen tehnyt elämästäni äärimmäisen hankalaa noudattaessani periaatettani ja vastustaessani valtion tahtoa ajaa minut pois synnyinseudultani. Silti näen tämän kannattavana, koska kapinoidessani omistan ihmisarvon.

Lisäksi asun maailmassa, jonka arjesta nautin, jonka tunnen omakseni ja johon päivittäin samaistun.

Pieksämäki on undergroundia ja kun asuu Pieksämäellä, on osa undergroundia. Meillä on täällä oma vahva kulttuurinen perintö, jonka pohja on monenlaisten kansanryhmien yhteenvalumassa.

Tänne on vuosisadan aikana tultu monesta suunnasta, täällä on kohdattu ja risteytetty osaamista sekä ajatuksia.

Valitettavasti tätä omalaatuisuutta ei ole viimeisen vuosikymmenen aikana osattu hyödyntää. On menty mukaan siihen ylhäältämäärättyyn lomakyläajatteluun ja haluttu roiskia ilmaan jotain yleispätevää tuottamista.

On hylätty se, mikä meille on ominaista, mihin meillä on valmiuksia ja mikä meitä on.

Kun virkamiehiä tulee muualta työhommiin, eivätkä he välttämättä edes asu paikkakunnalla, on selvä, että omaäänisyys ei heille näy.

Poliittinen järjestelmämme suosii asetelmaa, jossa asiantuntijuus ei ajaudu luottamustehtäviin, vaan siellä pätevät aivan muut arvot. Asetelma on todella traaginen.

Omasta kulttuuriosaamisesta tulee uhanalaista. Yksittäisten toimijoiden varassa tekijyys on olemassa, mutta kun sitä ei kunnallisella tasolla tunnusteta, se kyllä häviää pois.

Särmät hioutuvat, persoona katoaa.

Positiivinen vastaesimerkki on Pieksämäellä FM2000-bändi, joka on kehittyessään saanut kasvualustaansa hyvin positiivista panostusta yllättäen kaupungin nuorisopuolelta, jossa on ymmärretty perinteet ja omaäänisyys.

Ja katsokaa tulosta: meillä on valtakunnallisesti tunnustettu yhtye, jolla on merkittävä levytyssopimus, vientiä ja palkintoja. Bändin linja on taatusti muuta kuin valtavirtaa. Se päinvastoin edustaa alakulttuuria, aitoa pieksämäkeläisyyttä, painottaen kotiseuturakkautta, ruokkien uusia soittajia, uutta polvea.

Kun jokin aika sitten, vuoden sisällä, viisi pieksämäkeläisnuorta teki itsemurhan, perustin paikkakunnalle täältä puuttuvan nuorisoteatterin. Muutama virkamies ja journalisti nauroivat minulle.

Naurakaa vain. Se on maailmanlopun naurua.

Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja Etelä-Savon esittävien alojen läänintaiteilija.