Kolumni

Matkalla elämän ytimeen

3.3.2010 0:01 Anni Pasanen Riikka Pasanen

Riikka: Eräs tavallinen ilta, kotimatka ja ruuhkainen bussi. Takanani istuu tavallinen perheenäiti vieressään tavallinen pikkupoika, jolle mikään ei ole tavallista. Ei ainakaan tässä bussissa. "Mikä tuo on, kato äiti, entäs tuo, äiti hei, mikäkukamissä, äiti...!"

Pienelle pojalle bussimatkakin on elämys ihmeitä täynnä. Miksei se aivan yhtä hyvin voisi olla sitä myös vähän vanhemmalle? Matkustaminen julkisella voi olla paljon muutakin kuin silmissä puuroutuvia maisemia tai pakollinen välivaihe pisteestä A paikkaan B.

Anni: Totta. Esimerkiksi paikallisbussi on varsinainen kohtauspaikka. Otetaan joukko erilaisia ihmisiä ja sullotaan heidät samaan metallipurkkiin - tulokseksi saadaan iloisenkirjava sekametelisoppa, jossa taitetaan yhteistä matkaa kasvotusten. Siinä keitoksessa eri sosiaaliset ryhmät, ikäluokat ja kulttuurit nököttävät vierekkäin sulassa sovussa. Omat ilmeet, eleet ja mahdolliset puheet on jaettava ympärillä istuvien kanssa, halusi tai ei. Paikallisbussimatka onkin matka suoraan elämän ytimeen.

Riikka: Niinpä. Ja olipa kyseessä sitten bussi tai pikajuna, parasta matkanteko on aina hyvässä seurassa. Tosin yksin matkatessa on ainakin se hyvä puoli, että joskus kuulee kanssamatkustajien suusta varsin meheviä juttuja. Puujalkavitsejä, maailmanparannuskeskusteluja, ihmissuhdeavautumisia. Monesti parasta matkaviihdettä tarjoavat kuitenkin ihan arkiset jutut. Vaikka minua ja takanani puhelimessa puhuvaa ei ehkä yhdistä monikaan asia, ainakin joku muukin tässä maailmassa tarvitsee kaupasta vessapaperia ja pähkäilee, mitä sitä tänään söisi. Joskus viereen istuva matkantaittaja tahtoo jakaa koko elämäntarinansa juuri minulle. Kuultu on niin tarinat rekkakuskivuosista kuin edellisillan kadonneista lompakoistakin.

Anni: Omaa mieltäni puolestaan piristi eräs pieni kohtaus tavallisena arki-iltana. Nousin uupuneena bussiin, jossa valtaosa matkustajista istui nyrpeinä kuin etikkaa nielleet. Huomasin kuitenkin, että takapenkin oli vallannut joukko tummahipiäisiä maahanmuuttajanuoria. Yksi heistä puhua posmitti jotakin vahvasti korostetulla suomen kielellään - hän kertoi parhaillaan kavereilleen neekerivitsiä. Tilanne veti kieltämättä suupielet hymyyn, vaikka itse vitsi osoittautuikin aika tökeröksi. Onnittelin hiljaa mielessäni tummaa nuorukaista loistavasta elämänasenteesta. Hautajaissaattuetta muistuttavaan matkalaisjoukkoon oli kuin olikin eksynyt edes joku, joka ei ottanut itseään turhan vakavasti.

Riikka: Välillä julkisissa törmää myös vähemmän hauskoihin tilanteisiin. Esimerkiksi kerran muuan epäilyttävästi nuokkuva bilesankari puklasi koko vatsalaukkunsa sisällön komeissa kaarissa bussin käytävälle. Herra selvisi kuitenkin tolpilleen ja kiireesti seuraavalta pysäkiltä ulos, kun vihainen kuljettaja tuli kovistelemaan korvauksia sotkusta. Omanlaistaan draamaa tarjoavat myös tuttavapiirissäni jo legendaksi muodostuneet yön viimeiset vuorot, nämä eräänlaiset kännibussit. Niiden tunnelma on kuin sardiinipurkissa, jonka sardiinit nyt vain sattuvat olemaan harvinaisen hilpeää ja mellastavaa laatua. Aina ei tappeluiltakaan vältytä.

Anni: Saapa nähdä, viehättääkö julkisilla matkustaminen vielä ensi kesän jälkeenkin. Silloin on näet luvassa kaavailemamme interrail-turnee, jolla saa takuulla kuluttaa istumalihaksiaan junassa sydämensä kyllyydestä. Matkan varrella odottavat varmasti lukemattomat uudet puujalkavitsit, huonovointiset juhlijat ja arkisia asioita ihmettelevät tenavat.

Niin, ja se määränpäänä siintävä elämänkokemus.

Kirjoittajat ovat kuopiolaiset 19-vuotiaat kaksoset, jotka opiskelevat Minna Canthin lukiossa.

Kommentoi artikkelia