Kirjoittajan kolumnit
Monen elämä on oikea Bermudan kolmio: kodin, työn tai opinahjon ja lähikaupan muodostama arjen hurrikaani. Se hukuttaa mielestä muun paitsi kunnian ja kahisevan, joiden perässä taistelemme eteenpäin.
Ohi kulkee muita samanlaisia, osan kanssa kohtaamme. Kuulumme samaan seuraan, opiskelemme yhdessä, teemme jotain, josta hyödymme ehkä me kaikki tai sitten yksi onnekas. Meriittiä kertyy, jatkamme omiin suuntiimme, silmät ummessa uurastaen ja oman kolmion sivua pitkin uurtaen.
Edessämme siintää uusia kasvoja, uusia ryhmiä, joiden jäsenet ovat hetken me. Kohta emme enää morjesta.
Mitä on olla me ? Me on katoava sana, jota ei tulevaisuudessa tarvita. Se sulautuu yhteen pronominin minä kanssa, tai vähintäänkin muotoutuu sen synonyymiksi.
Me on tehnyt kuolemaa jo kauan. Sen kohtaloksi koitui tehtävä kuvata joukkoa, jonka yksilöiden pitäisi vielä muodostaa jonkinlainen porukka, yhtenäinen tiimi. Sellaisia porukoita on yhä vähemmän.
Ehkä sana me voisi säilyä Venäjän tsaarien tyylisissä ilmauksissa, korostuksen keinona: Me Aleksander ajattelemme, että… .
Vaikka olemme yhä enemmän hajallaan, on mystinen me -henki kaikkialla kovaa huutoa.
Sitä mainostetaan joka yhteisöä esitellessä, mutta mistä sitä voi oikeasti löytää, kun jokainen keskittyy vain itseensä?
Meidän hyväksemme voidaan usein kääntää suoraan pääasiassa minun hyväkseni . Ehkä siinä on eräs syy monien innottomuuteen vaikuttaa yhteisiin asioihin ja toimia suuremman joukon puolesta.
Koemme, että aika, joka uhrataan moiseen, ei vaikuta tarpeeksi suoraan ja nopeasti omaan hyvinvointiin; siihen, mikä on lähinnä omaa napaa ja sydäntä.
Yhteenkuuluvuuden tunne ei synny enää siitä, että elämme samassa maassa tai kaupungissa, käymme samaa koulua tai harrastamme samassa porukassa, kun suvun tai edes perheen keskuudesta sitä ei välttämättä löydy.
Samalla kun käsite me harvinaistuu ja piirit, joissa rehellinen yhteishenki ilman oman edun etsimistä pienenevät, tapahtuu muiden määrässä kasvuräjähdys.
Muut ovat ulkopuolisten joukko, joka saa meidät kääntymään yhä enemmän itseemme.
Muissa on negatiivinen kaiku, joka nostaa niskakarvamme pystyyn: he voivat olla uhkia, jotka vievät meiltä jotain pois.
Mitä enemmän suoritamme ja kilpailemme, sitä inhotumpia ovat muut ja sitä ahdistavammaksi arki käy. Asetelma, jossa meistä on tullut minä ja loput ovat muita, on toivoton. Muita vaan on aivan liikaa!
Sen sijaan meissä on voimaa.
Ja mitä avoimempia me olemme muille, sitä helpommin myös muista voi tulla meitä.
Aito me-henki on voimavara, jonka jokainen yhteisö ja yritys varmasti mielellään lukitsisi itselleen taikalamppuun, niin paljon energiaa ja iloa se sisältää.
Me on värikäs, voimakas ja positiivinen sana, josta tuskin kukaan haluaa luopua.
Silloin kun pystyy sanomaan kuuluvansa joihinkin, jotka käyttävät itsestään sanaa me sen perinteisessä merkityksessä, on elämä paljon hauskempaa, turvallisempaa ja kiinnostavampaa.
