| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Metsästyskoiran menetys koskettaa syvältä sydämestä
8.2.2010 0:01
Kirjoittajan kolumnit
Haettaessa erämiehen parasta kumppania vastaus on aika selvä: sehän on tietysti metsästyskoira. Näin varsinkin yhden koiran talouksissa, jolloin koirasta muodostuu perheenjäsen. Koiran menetys kesken sen parhaiden työvuosien on kova paikka, jossa karskimmallakin erämiehellä tahtoo silmännurkka väkisin kostua.
Vaikka koiramaailmassa elää vielä paljon kateutta ja epäsopua, niin menetyksen sattuessa tuttavapiiriin mukana eletään laajemmaltikin, jopa joskus tiukkapipoisilta vaikuttavat roturajatkin ylittyvät.
Viime syksy ja kuluva talvi ovat vaatineet monen erinomaisen metsästyskoiran hengen. Syksyn huonot jäät koituvat jäniksen tai hirven jäljessä kiirehtineen useamman hauvelin turmioksi.
Liikenne oli toinen paha surmanloukku koirille. Vaistojensa varassa teitä ylittävät ja riistaa seurailevat koirat ovat alttiita onnettomuuksille, joilta ei kuluvalla metsästyskaudella ole vältytty.
Tietön erämaa, vesistöjen ollessa tuhdin jääkuoren peitossa, ei sekään ole enää metsästyskoiralle turvallinen. Lähes kaikkialla valtakunnan alueella metsästyskoira saattaa joutua suden suuhun.
Joillakin alueilla tämä mahdollisuus on häviävän pieni, mutta toisaalla jopa todennäköinen. Näin koiransa menettäneelle surun rinnalle nousee vihan tunteita vahingon aiheuttajaa kohtaan.
Hädässä ystävä tunnetaan, näin sanotaan, mutta koiran hädässä nämäkin rajat loittonevat.
Tammikuussa puhelimeni piippasi tulleen tekstiviestin merkiksi. Viestissä luki, laitatko kiertoon: kaksitoista kappaletta yhden viikon ikäisiä karjalankarhukoiran pentuja menetti tänään tapaturmaisesti emonsa. Nyt on kiire ja hätä saada apua pian! Viestissä oli mainittu myös nimi ja puhelinnumero.
Pian puhelimesta kuului uusi piippaus, kolmas ja neljäskin. Parin tunnin aikana sain kahdeksan tekstiviestiä eri lähettäjiltä samasta asiasta. Vuorokauden kuluessa viestien määrä kohosi jo yli kymmenen, joiden lähettäjistä tunnistin vain muutaman tutun numeron. Lisäksi sain pari puhelinsoittoa ja sähköpostiviestiä.
Likimain koko valtakunnan koiraväki eli suorastaan liikuttavalla tavalla koiranpentujen hädässä myötätunnolla mukana ja etsi mahdollista apua.
Jotakin outoakin asiaan liittyi. Koiran omistaja oli pyytänyt alkuun apua rotujärjestöjen nettisivuilla, josta viesti oli tuntemattoman ihmisen toimesta "kaapattu" ja laitettu tekstiviestijakeluun.
Orvoiksi jääneiden koiranpentujen omistajalle alkoi tulvia satoja puhelinsoittoja ja tekstiviestejä. Monissa viesteissä elettiin vain hädässä mukana, mutta mikä tärkeintä, apukin löytyi. Tusina äidittömiä pentuja löysi kodin samaa rotua edustavan kasvattiäidin luona, joka hoitaa niitä nyt kuin omia lapsosiaan konsanaan.
Avun saanut koiranomistaja ilmoitti tuntevansa suurta kiitollisuutta kaikkia auttamistalkoisiin osallistuneita koiraharrastajia kohtaan.
Orpojen koiranpentujen tapaus palautti pahoin horjunutta uskoani rehtiin ja vilpittömään koiramaailmaan. Paljon hyvääkin meistä koiraharrastajista vielä löytyy.
Kirjoittaja on aiempi riistanhoidonneuvoja.
