Kirjoittajan kolumnit
Keuruulla kokeiltiin ensimmäistä kertaa SM-hiihtojen historiassa ensimmäisen kilpailupäivän lyhyitä prologeja, joilla setvittiin lähtöasetelmat toisen kilpailupäivän takaa-ajoon.
Järjestelyllä korvattiin entinen pursuit-kilpailu, jossa aloitettiin perinteisellä ja jatkettiin suksien vaihdon jälkeen loppumatka vapaalla tyylillä.
Hyvästi pursuit, kauan eläköön prologi, olkoon ensimmäinen huomioni.
Vaikka väliaikalähtö on kilpailumuoto, jossa mitataan todelliset hiihtotaidot ja -voimat, puoltaa takaa-ajokilpailu paikkaansa ennen kaikkea yleisön viihtyvyyden kannalta.
Keuruun reilun kolmen kilometrin lenkki on sen verran rankka, että prologissa yhdelläkin kierroksella syntyi ihan mukavia eroja.
Lauantaina sekä miesten että naisten kisassa saatiin mukavaa dramatiikkaa, kun toinen ratkesi vasta maaliviivoituksella, ja toinen televisiokameroiden edessä kompurointiin.
Erittäin pienen otoksen tutkimuksessa myös urheilijat olivat tyytyväisiä suksienvaihtorevohkan pois jäämiseen.
Tunnettu tosiasia on, että jos pitää käyttää samoja monoja sekä perinteisellä että vapaalla, ne eivät toimi kunnolla kummassakaan.
Kiireinen varikkokäynti kesken kisan kuuluu ehkä formularadalle, mutta ei hiihtokisoihin.
Toinen hajahuomio kertoo, että vaikka Keuruulla oli varsin mukavasti porukkaa, yksi oli joukosta poissa.
Suomen hiihtomaajoukkueen päävalmentaja Magnar Dalenia ei kisapaikalla näkynyt.
Voisi kuvitella, että Suomen mestaruuskisoissa saattaisi olla sellaista katsottavaa ja kuultavaa, että siitä voisi ottaa jotain vinkkejä valtakunnan parhaiden hiihtäjien valmennuksen suunnitteluun.
Kolmas huomio liittyy säätilaan ja urheilijoiden pukeutumiseen.
Keuruulla virallinen kisamittari vaihteli kisojen ajan kymmenen ja kahdenkymmenen välillä.
Siis aivan erinomaisen mukava normaali talvikeli, eikö totta.
Silti valtaosa kilpailijoista oli maaliintullessaan vallan kohmeessa. Yhdellä oli kädet jäässä, toisella jalat kohmeessa ja kolmas tärisi kauttaaltaan.
Varsinkin prologi oli niin lyhyt rykäys, että sen aikana kehon oma lämmöntuotto ei ehtinyt varpaisiin ja sormiin saakka, mutta ei se näkynyt tekevän sitä lauantain kympillä ja viidellätoista kilometrilläkään.
En ole asiantuntija, mutta luulisin, että jäätymispisteessä oleva lihas ei voi toimia niin tehokkaasti kuin sula kaverinsa.
Nilkan alapuolella ja ranteen etupuolella on kuitenkin sellaisia lihaksia, joita tarvitaan hiihtämisessä.
Sauvaa taakse työnnettäessä viimeiset sentit tehdään sormilla, ja potkun viimeisessä kurotuksessa on jalkaterä vahvassa roolissa.
Mitä tapahtuisi, jos hiihtäjä laittaisi käteensä sen verran tukevaa rukkasta, että sormet pysyisivät lämpimänä?
Heikkenisikö lopputulos ilmanvastuksen lisääntymisen vuoksi?
Vai kävisikö pahemmin, menettäisikö hiihtäjä sponsorituloja epämuodikkaan pukeutumisen vuoksi?
Siinäpä pohdittavaa, nyt kun säätieteilijät povaavat koko Eurooppaan ennätyksellisen kovia pakkaslukemia.
Siis normaalia suomalaista talvikeliä.
