Kolumni

Niin surullista

26.2.2010 0:00 Jussi Leppäsyrjä

Joannie Rochetten äiti kuoli sunnuntaina yllättäen sydänkohtaukseen. Kaksi päivää myöhemmin itkevä Rochette kilpaili Vancouverin olympiajäällä.

Sankarillista, sanovat kanadalaiset.

Surullista, sanon minä. Äärettömän surullista.

Kuka terve ihminen pystyy kilpailemaan kaksi päivää äitinsä kuoleman jälkeen? Miten kenenkään mieleen saattaa edes tulla urheilukilpailu - olkoonkin sitten olympialaiset - valtavan surun keskellä?

Melkoisen hirviön me olemme onnistuneet luomaan, kun urheilukisa ajaa vanhemman kuoleman edelle. Kun arvoton metallilätkä kaulassa, nimi isolla otsikoissa on maailman tärkein asia.

Ja joku vielä pitää moista käytöstä sankarillisena.

Surettaa.

Lindsey Vonnin isä oli keskitasoinen hiihtäjä, joka halusi tehdä tyttärestään maailman parhaan.

Vonnille lyötiin sukset jalkaan kaksivuotiaana. Sen jälkeen tyttöä riepoteltiin ympäri maailmaa sen mukaan, missä olivat parhaat rinteet ja valmentajat.

Nyt Vonn on maailman paras, tai ainakin yksi parhaista. Isänsä kanssa hän ei kuitenkaan ole ollut puheväleissä vuosiin. En ihmettele.Ei Vonn tietenkään maailman ainoa vanhempiensa toteutumattomia unelmia jahtaava urheilija ole. Heitä löytyy joukoittain planeetan joka kolkasta.

Vain murto-osa heistä on Vonnin tavoin kiivennyt maailman huipulle.

Valtaosalta vanhempien haaveet ovat jääneet toteuttamatta. Heidän tarinoitaan me emme ole kuulleet. He eivät meitä kiinnosta.

Toivottavasti ovat onnellisia.

Kirjoittaja on Turun Sanomien urheilutoimittaja

Kommentoi artikkelia