A A
Kolumni

Pitkien perinteiden lajin tulevaisuus pahasti vaakalaudalla

13.8.2008 0:01
Markus Karjalainen

Kirjoittajan kolumnit

Jarkko Ala-Huikku väänsi kirgiisivastustajansa niskaan tosissaan. Ei hän ehtinyt ajattelemaan, että samalla taistellaan monella tavoin myös koko painiurheilun puolesta Suomessa. Ala-Huikku oli ainoa suomalainen olympiapaikan saavuttanut painija.

Kun hänen ottelunsa päättyivät heti ensimmäiseen, alkaa väistämättä kohtalo painin tulevaisuudesta. Kuinka perinteiselle menestyslajille käy uusien tulokkaiden puristuksessa?

Kahdeksan vuottasitten Sydneyn olympiakisoissa paini neljä suomalaista, viimeksi Ateenassa kaksi ja nyt Pekingissä määrä puolittui jälleen. Tämän trendin jatkuessa suomalaista sinnikästä painiväkeä ei naurata, kun valmistaudutaan Lontoon olympiakisoihin.

Ainakin yhtä miestä on vaikea puolittaa. Joko mennään nollaan painijaan?

Ala-Huikun esitys lajin tärkeimmällä näyttämöllä jäi vaisuksi. Suomalainen ei käynyt pystypainissa mieheen kiinni, ja virheet mattopainissa jättivät ainoan painijamme esityksestä happaman maun.

Ala-Huikku on 28-vuotias, joten hänen takanaan tuntuu olevan suuri aukko.

Suomen Olympiakomitea on temppelin harjalla, kun se päättää lajien kohtalosta. Ilman OK:n tukea olisivat monet pienet mutta olympiamenestyksen kannalta tärkeät lajit kuolemassa sukupuuttoon.

Paini on arvostettu yhdeksi avainlajiksemme, mutta keskusteluun lajin kohtalosta ajaudutaan varmasti. Onko paini edelleen laji, jota kannattaa tukea kovin panoksin?

Lajin kansainvälinen kilpailu painottuu Itä-Eurooppaan ja entisen Neuvostoliiton aasialaisten valtioiden suuntaan. Suomalaiset olivat Neuvostoliiton aikaan ahtaalla saadessaan naapurimaan painijan kimppuunsa, mutta esimerkiksi Ala-Huikun sarjassa oli kahdeksan entisen Neuvostoliiton alueen painijaa ja tietysti kovat Itä-Euroopan maat.

Menestyminen on äärimmäisen vaikeaa, mutta olisi urheilumme häpeä jättää painin kaltainen laji unohduksiin.

Jos se vain itse osoittaa elinvoimaisuutensa ja suosionsa kilpailtaessa nuorison harrastuksista. Hallinnollisella päätöksellä painin edellytyksiä kilpaurheiluna ei kannata tuomita Pekingin heikon menestyksen perusteella. On kasvatettava uutta polvea edustustehtäviin.

Ateenassa Suomi jäi yleisurheilussa mitalitta. Yleisurheilijoiden paras saavutus oli silloin Tero Pitkämäen kahdeksas sija keihäässä.

Siis koko joukkueen saaliiksi jäi yksi pistesija.

Oltiinko sillä perusteella lopettamassa yleisurheilun tuki? Ei tietenkään, vaan heikkojen hetkien täytyy merkki päättäjille - auta miestä mäessä, älä mäen päällä.

Valmennuksen tehostaminen ja harjoitusolosuhteiden parantaminen on lääke aallonpohjasta nousemiseen, eikä suinkaan järjestelmän hylkäävä päätös.

Olympiavalmennukselle Ateenan kahden mitalin pohjakosketus oli merkki siitä, että tehostamista tarvitaan. Valmennuspäällikkö Kari Niemi-Nikkolan johdolla on räätälöity uusia toimintatapoja, joiden perusteella valmennustuelle haettiin painopisteitä.

Samoin potentiaalisten mitaliehdokkaiden valinta mahdollisimman aikaisin on rauhoittanut karsintapaineita. Ammuntajoukkue valittiin joulukuussa, ja oma lajiliitto on vaalinut valintojen jälkeen suojattejaan kuin kukkaa kämmenellä.

Jo ammuttuihin kahteen mitaliin tarvittiin paljon muutakin kuin onnea.

Kirjoittaja on Savon Sanomien urheilutoimittaja

Kommentoi artikkelia