| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Puijo, kappale ihanaa isänmaata
4.3.2010 0:01
Kirjoittajan kolumnit
Olin kahdentoista, kun pääsin metsän äärelle. Kotitalomme purettiin ja päädyimme puutalosta kaupungin keskeltä lähiöön metsän reunaan. Vuodenaika oli sellainen, että en heti päässyt tutustumaan metsään. Katselin sitä parvekkeelta, ja reipas musiikki raikui Antikkalan rinteen hissikopista. Kun valot sammuivat ja kaiuttimet vaimenivat, musta suuri metsä huokasi ja koko mäki tuntui kääntävän kylkeään. Tuli metsänpimeää, niin kuin myöhemmin opin ymmärtämään.
Sitten tuli ensimmäinen kevät ja minä menin metsään saappaat jalassa. Suuret vesivirrat syöksyivät alas rinteitä, märät kuuset huokailivat tuulessa. Minä raivasin puroja ja kuvittelin olevani työssä itsensä Kevään palkkalaisena. Minä edistin Kesän tuloa.
Kesällä kuljin ensimmäisen kerran kotkansiipien seassa ja katosin niiden vihreään hämyyn. Löysin lähteen, ja Satulanotkon salaisen syvänteen, purokanjonin ja rahkasammalen peittämän suon. Ja kun metsänrinnan haavikko alkoi kellastua, minä kävelin sen läpi keltaisten kolikoiden sateessa.
Koko nuoruuteni on kiinni Puijon metsässä. Kaikki mitä minulle on tapahtunut, hyvää ja pahaa, on kerrottu Puijon puille. Puijo on minulle suuri emo. Kun kuljen Konttilan takana lehtimetsässä ja laskeudun kuusten syvään äänettömyyteen, kuulen Puijon hengityksen.
Kalervo Killinen kirjoittaa Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa 1926, että Puijolle ovat vuosikymmenien saatossa nousseet monet koululaiset, ihailleet tornista upeita näköaloja ja solmineet Puijon majassa ystävyysliittojaan. Vuosien perästä on sitten päätetty taas kokoontua Puijolla, mutta harventunein joukoin.
"Monelta on ehtinyt matkasauva taittua, monet sitoo virka ja jokapäiväinen leipätaistelu ummehtuneisiin komeroihin. Ainoastaan mielikuvitus lentää toverien luokse tuonne 'pyhälle vuorelle', jossa nuoruuden lujat liitot solmittiin vapaassa luonnossa, korkean sinitaivaan alla, vapaina huolista ja elämän vaikeuksista", kirjoittaa Killinen.
Sanoja pyhyys ja hartaus käytetään usein kuvaamaan Puijon herättämiä tunteita. Puijon salaperäisyyttä ei koskaan lakkaa ihailemasta ja ihmettelemästä, jos on siihen kerran saanut tutustua. 1800-luvulla taiteilijat näkivät kauneutta nimenomaan Puijon ja Kolin kaltaisissa luonnonpaikoissa, ja heidän ihastuksensa ja rakkautensa, heidän säveltensä, kuviensa ja sanojensa kautta jokaiseen meistä on kudottu syvä tieto siitä, mistä isänmaaksi nimittämämme aineeton kokonaisuus muodostuu.
Toivoisin niin, että yhä uudet sukupolvet saisivat oppia tuntemaan Puijon koskemattoman, syvänvihreän hämärän ja kuulla herkistynein aistein, kuinka suuri metsä hengittää. Jokainen vanha metsä on nykyaikana vielä suurempi ihme ja harvinaisuus kuin minun nuoruudessani. Luonnon lohtu, metsän neuvot ovat tarjolla aina, jos annamme metsän elää lähellämme, ulottuvillamme.
Kirjoittaja on kuopiolaissyntyinen kirjailija.
