Kolumni

Pyhiinvaellusmatkan viimeinen tuomio

14.4.2010 0:01 Anni Pasanen Riikka Pasanen

Riikka: Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Ihmiset täyttivät juomapullojaan, venyttelivät hermostuneina jäseniään, toivottelivat viime hetken tsempit. Ei, kyseessä eivät suinkaan olleet mitkään juoksukilvat - jonkin sortin maraton kylläkin. Luvassa ei myöskään ollut kuumaveristä penkkiurheilua, vaikka liikuntasalin täyttivätkin numeroidut piinapenkit.

Niinpä niin. Nyt se on jo ohi. Lukiolaisen kolmen vuoden treenien huipentuma. Enää voidaan vain odottaa, saadaanko hikoilusta palkinnoksi eetä vai ämmää, beetä vai aata.

Anni: Onhan se helpotus, että kuusituntiset piinapenkit ovat viimein takanapäin. Nyt jälkikäteen tuntuu, että kirjoitusten merkitystä on viimeisen kolmen vuoden aikana paisuteltu suorastaan myyttisiin mittoihin. Jo ensimmäisenä lukiovuonna alkoi kuumeinen evästys pyhiinvaellusmatkalle, jonka määränpäässä häämötti pyhistä pyhin - ylioppilaskirjoitukset.

Toista vuotta rytmittikin määrätietoinen askellus kohti pyhiä kirjoituksia. Kun taivalluksen päätepiste sitten kolmantena vuonna lähestyi, syttyi opettajien katseisiin pelottava palo. Saarnoihin hiipi päivä päivältä yhä hurmoshenkisempi sävy. Meitä poloisia opetuslapsia oltiinkin marssittamassa suoraan kohti maailmanloppua, itse viimeistä tuomiota. Tuomiota, jossa punnittaisiin kaikki lukioaikaiset teot ja tekemättä jättämiset.

Riikka: Oma maailmani ei ainakaan loppunut kirjoituksiin. Kohauttelin olkiani turhalle paisuttelulle enkä voinut käsittää, miten joku oli alkanut lukemaan jo joulukuussa. Mikä ihmisiä yhtäkkiä oikein riivasi? Hei, haloo! Vaikken tiedä elämän tarkoitusta, tiedän ainakin, ettei se ole ylppärit. Miksi olisi siis pitänyt käyttäytyä toisin?

Ainakin omassa elämässäni asioilla on tapana järjestyä stressaamattakin. Itse olin päättänyt jo ajat sitten, että olin liian nuori saamaan ennenaikaisia harmaita hiuksia - eivätkä niitä tuottaisi minulle myöskään kirjoitukset.

Anni: Minulle kirjoitukset puolestaan olivat kohtuullisen merkittävä tapaus. Ylppärit oli merkitty kalenteriini huutavin kirjaimin, tosin tässä tapauksessa kyseessä taisivat olla enemmän avunhuudot kuin riemunkiljahdukset.

Pänttäysloman aikana lukutoukaksi koteloituminen kieltämättä välillä tympi, mutta parin viimeisen koepäivän lähestyessä takaraivoon jysähti karu tosiasia: apua, tämä tosiaan on viimeinen tilaisuuteni lukiolaisena näyttää, osaanko mitään! Kirjojen sivut alkoivatkin loman loppuvaiheessa kääntyä kumman rivakasti.

Riikka: Sillä välin kun muut viettivät lukulomaansa, minä jatkoin sitkeästi koulun penkin kuluttamista, parhaimpina päivinä kahdeksasta neljään. Rästikursseja piisasi. Ihailin tarmoasi pakertaa koulukirjojen parissa, sillä itselleni jo pelkkä opusten esille ottaminen tuntui vaativan elämää suurempia ponnisteluja.

Siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt ottaa kirja kauniiseen käteen, koti näyttikin kumman sotkuiselta. Oli ilman muuta suursiivouksen paikka. Ja hei, vaatekaappikin oli jo pitkään kaivannut jonkinlaista järjestystä...

Anni: Minä puolestani seurasin asennoitumistasi kauhunsekaisen kunnioituksen vallassa. Lukuloman jätit kokonaan pitämättä, iso osa terveystiedon opuksistasi odotti tavaamistaan vielä muutama ilta ennen koetta, ja maanantaista espanjan koitostakin edelsi railakas viikonloppu univajeineen...

Silti ällät ja eet näyttävät näillä näkymin tipahtelevan kouraasi kuin huolettomassa kesäauringossa kypsyneet omput.

Huh. Tekipä sen sitten raskaasti soutaen tai rennosti seilaten, niin kyllä maailmanlopustakin voi näköjään lopulta selvitä hengissä.

Kirjoittajat ovat kuopiolaiset 19-vuotiaat kaksoset, jotka opiskelevat Minna Canthin lukiossa.

Kommentoi artikkelia