Katsot Savon Sanomien arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
15.09.2011 00:01
Kolumni
Selaajakansa hukkasi katseen ja sotkeutui verkkoon
Sirpa Kähkönen
Kirjoittajan kolumnit
Kahvilajonossa edelläni seisova nuori nainen selaa kosketusnäyttöisellä puhelimellaan nettiä. Kahviautomaatille edetessämme, noin kahden minuutin kuluessa, hän on ehtinyt tehdä saman jo kaksi kertaa. Jotain tärkeäähän voi tulla sähköpostilaatikkoon tai Facebookiin hetkellä millä hyvänsä. Tämän vuoksi, käsitän, olen nykyisin aina myöhässä ja anteeksipyytelykannalla.
Kun työni ovat vaatineet tutkimusvaiheita kirjastossa tai arkistossa, olen pitänyt tapanani vastata sähköposteihin työpäivän päälle, iltaisin, suunnilleen kello kuuden aikaan. Kun olen saanut koiran ulkoilutettua ja perheen ruokittua.
Koettuani 1990-luvun laman jälkimainingeissa työuupumuksen, päätin, etten lue sähköposteja ennen nukkumaanmenoa. Asiat, joille ei voi mitään yön aikana, voivat aivan hyvin odottaa aamuun.
Tällä tavoin olen viettänyt kohtuullisen stressitöntä elämää, jossa kaikki asiat ovat hoituneet. Mitään vaarallista ei ole tapahtunut, vaikka vastaukseni eivät ole aina tulleet saman työpäivän aikana. Useimmat ovat ymmärtäneet sähköpostin välineeksi, jossa yhteydenotto odottaa turvallisesti ja varmasti sitä hetkeä, jolloin vastaanottajalla on aikaa paneutua asiaan.
Muistan, miten 1990-luvulla ihasteltiin mahdollisuutta olla sähköpostitse kätevästi ja varmasti yhteydessä vaikkapa Helsingistä Perun Limaan - ei enää kaukopuheluita aikaerojen vuoksi tarkkaan laskelmoituina aikoina, ei enää maapostin odottelua. Sähköposti lähetettiin itselle sopivana aikana, ja vastaanottaja luki ja vastasi heti, kun hänelle sopi.
Nyt maailma on muuttunut. Kenelläkään ei tunnu olevan aikaa odottaa. Lähes jokainen saamani työsähköposti sisältää sanat: voisitko pikimmiten… Ja "pikimmiten" tarkoittaa tunnin kuluessa. Kun illalla palaa kotiin pitkän tutkimuspäivän jälkeen ja avaa pöytäkoneen, sähköposti on jo punaisena ja kaikki ihmettelevät, missä olen ja olenko kenties kuollut, kun en ole ollut tavoitettavissa ainakaan kahdeksaan tuntiin.
Mitkä asiat tässä maailmassa oikeasti ovat niin kiireisiä, että ne eivät ehdi odottaa? Syntymä ja kuolema. Muiden asioiden suhteen en suostu ottamaan vastaan sitä paniikkia, joka tuntuu vallanneen koko maailman.
Aamutelevisiossa 14.9. toimittaja ja poliisi käsittelivät ajankohtaisia liikennesääntöjä Facebookin äärellä. Muun muassa Facebook-ystäväni Atso Almila oli esittänyt hyvän kysymyksen poliisille. Nopeaa ja kätevää.
Mutta miten kiusallista oli katsoa kahta ihmistä muka keskustelemassa pöydän ääressä, vastatusten, kun naistoimittaja selasi nettiä ja tuijotti ruutuun, hajamielisesti nyökkäillen poliisin puheille, ja poliisi katseli seinälle nostetulta screeniltä loputtomasti rullautuvaa Facebook-listaa. Se oli oppikirjaesimerkki huonosta keskittymisestä ja sekavasta kommunikaatiosta, josta puuttui katsekontakti, ryhdistävät jatkokysymykset ja asioiden syvempi pohdinta.
Herätkää! Keskittyminen kunniaan! Ei ole edelleenkään kohteliasta kaihtaa katsetta. Katsokaa silmiin kotiväkeä, työkavereita, kaupan kassaa. Nostakaa läppäri syrjään ja syleilkää lastanne. Ja tiedoksi televisioon: nettiselaus ei ole mielekäs ohjelmasisältö.
