Katsot Savon Sanomien arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
20.12.2011 00:00
Kolumni
Sika selviää hengissä, mutta pomo jää lahjatta
Virpi Poikolainen
Kirjoittajan kolumnit
Herätys tuli sitten tänä jouluna. Tai monen mielestä se voi olla nukahduskin, notkahdus peruuttamattomasti tylsäksi ihmiseksi. Mutta minä en enää osta, enkä anna joululahjoja.
Kerroin tästä äskettäin lounaalla työkaverilleni ja vannon, että sain aikuisen miehen alahuulen melkein väpättämään. Ainakin märehtiminen keskeytyi hetkeksi.
- Mä ainakin haluan semmosen rannekellon, hän lopulta niiskautti.
Jäin katumaan pommin pudotukseni ajankohtaa, sillä kollega oli suuntaamassa lounaalta suoraan jouluostoksille.
Tältä joululta olen perunut myös kinkut ja maksapateet sikojen törkeän kohtelun seurauksena. Viimeksi olin sikalakossa teininä, kun näin televisiossa porsaiden räpiköivän teurastamon hihnalla ja syöksyvän selvästi aavistellen viiltävään kuolemaan.
Jos en pystyisi sikaa tappamaan, ei liene moraalisesti oikein sitä syödäkään.
Olen tartuttanut joululamaani varsin menestyksekkäästi ympäristööni. Ensimmäiseksi tartunnan sai perhepiiri. Säästeliään puolisoni silmät suorastaan syttyivät, ja hän riensi siltä istumalta levittämään ilosanomaa anopille. Yhdessä fiilistelimme sohvalla, että ajattele: voimme maata tässä katselemassa leffaa, kun toiset hikoilevat piponsa märäksi kassoilla!
Oman lapsuuskotini tontut ilahtuivat myös ja olivat heti mukana. Hifi-veli ostaa mieluusti kellonsa, josta aukeaa laskuvarjo nappia painamalla, ihan itse tammialesta. Ja iskä kyllä tietää, mikä konjakki on parasta ja nauttii sen irvistelemättä ihan omaan piikkiin.
Jouluhysteriasta kieltäytyminen on yllättävän vaikeaa, vaikka moni tuntee houkutusta. Sitä häpeilee länsimaisena ihmisenä vähän samaan tyyliin kuin suomalainen viinalakkoa.
Pyhien alla pyyntöjäkin satelee, on jos jotakin lahjaporukkaa, johon toivottaisiin osallistumaan. On aika tiukka paikka ilmoittaa, ettei joulun downshiftaamisen vuoksi anna kymppiä pomon lahjaan.
Seuraavaksi ajoin alas joulutervehdykset. Ilmoitin lähipiirille, ettei posti tuo tänä vuonna huurteisilla oksilla istuvia punatulkkuja sen enempää kuin kelloja kilisteleviä pukkejakaan.
Mutta syy oli hyvä, lahjoitimme kortti- ja postimerkkirahat Lasten klinikalle. Jouluna voi tervehtiä ihan vilkuttamalla ja päivää sanomalla. Kätellähän ei kannata kaiken maailman tautien vuoksi.
Uusi eettinen joulumenukin syntyi nopeasti innostuneessa aivoriihessä. Muori heivasi karjalanpaistinkin ja ehdotti hirveä tilalle. Hirvi ei ole kärsinyt liukuhihnoilla. Uunilohta, perunoita ja sillitöntä rosollia!
Tässä vaiheessa ilmaantui ensimmäinen vastarannan kiiski, pikkusisko (27 vuotta). Liekö se ollut rosolli, joka katkaisi kamelin selän, mutta kaksi viikkoa ennen joulua muori sai itkuisen puhelun.
- Minä ainakin haluan paketteja. Ja kinkku pittää olla. Ostakaa mulle vaikka pieni luomurulla pliis, kuului kaino pyyntö.
Ja niinhän se on, lapsille pitää joulunsa olla. Tärkeintä lienee se lapsen mieli. Ostin itselleni ennakkojoululahjaksi Ipanapan kokoelma-CD:n, koska Urho Kepponen on vaan niin älyttömän hyvä biisi.
