Katsot Savon Sanomien arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
07.04.2011 00:01
Kolumni
Taiteen ja politiikan kohtaamispisteessä kipinöi aina
Sirpa Kähkönen
Kirjoittajan kolumnit
Niinä hetkinä, kun epäilen kutsumustani, muistan Font de Gaumen luolamaalaukset Dordognessa. Herkät biisoniemot, uhoavat sarvekkaat sonnit, metsästäjää pakoon jyristävät laumat.
Tuntemattomat taiteilijat maalasivat ne rätisevien rasvaliekkien valossa, koska niin oli tehtävä. Yhteisö velvoitti taitajaa, oma sisäinen näky käski. Nykyihmisestä ylittämättömiltä tuntuvat vaikeudet - luolien pimeys, taiteilijan eliniän lyhyys, työvälineiden alkeellisuus - olivat väistämättömiä reunaehtoja, eivät esteitä.
Syvimmältään taide kamppailee aina ulkopuolisten velvoitteiden ja itseilmaisun välissä. Viime aikoina on esitetty, että taiteen ja taiteilijoiden tärkein tehtävä olisi säilyttää suomalaista kulttuuriperintöä. Kulttuuripoliittisissa lausumissa on nostettu esimerkillisiksi suomalaisuutta ilmaiseviksi taiteilijoiksi 1800-luvun kultakauden mestarit Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela (alun perin Axel Gallén) sekä Jean Sibelius. Nämä kolme on nimeltä mainiten asetettu vastakohdaksi postmodernille tekotaiteelle, jota valtion ei tulisi tukea.
Jokainen mainittu taiteilija kuului ruotsinkieliseen kansanosaamme ja jokainen oli kosmopoliitti ja eurooppalainen. Edelfelt samastui ensisijaisesti pariisilaiseen taideyhteisöön ja toissijaisesti riikinruotsalaiseen kulttuuriin - hän ei koskaan ollut merkittävästi kiinni sisä-Suomen kansassa eikä kalevalaisessa kulttuurissa. Hän ei osannut suomea. Suomalaisuuden käsite oli ylipäätään 1800-luvulla toinen kuin nyt. Sitä muovailtiin patriarkaalisesti, ylhäältä käsin, idealistisen kansakäsityksen vallassa.
Edelfelt, Gallén ja Sibelius olivat oman aikansa vihaisia, levottomia nuoria miehiä. Uransa mittaan Edelfelt toimi yhdysmiehenä eurooppalaisen kulttuurieliitin ja suomalaisten poliitikkojen välillä. Gallén ja Sibelius tarttuivat aikakautensa politiikkaan - kansallisuusaatteeseen ja venäläistämisen vastaiseen liikkeeseen - ja hahmottivat poliittisten toiveiden mukaista kuvaa suomalaisuudesta.
Mutta eivät aikalaiset ymmärtäneet kaikkia heidänkään kokeilujaan! Gallénin Ranskassa omaksuma naturalismi, rumuuden ja köyhyyden kuvaus, herätti inhoa ja vastustusta. Se ei vastannut ihannekäsitystä kansasta. Silti köyhän Suomen valtiomiehet ja taiteen yksityiset mesenaatit käsittivät, että on tehtävä riskisijoituksia ja lähetettävä taiteilijat ulkomaille, jotta Suomen nuori kulttuuri saa impulsseja.
Taide voi ottaa kiinni ajankohtaisesta politiikasta ja taiteilija voi ratsastaa sen harjalla suuruuteen. Sortokausien Suomessa oli kysyntää miehille, jotka muovailevat kansakunnalle näyttävät kasvot. Ulkopolitiikka, teollisuus ja taiteen vienti olivat jo silloin kytköksissä.
Toisaalta valtiollisia matkarahoja ja stipendejä sai myös Helene Schjerfbeck, kultakauden sankarien aikalainen. Schjerfbeck opiskeli ulkomailla ja kehitti uuden ilmaisutavan, jota aikalaiset alkoivat käsittää hyvin hitaasti. Juuri Schjerfbeck, joka on yksi arvostetuimmista ja taidehuutokaupoissa noteeratuimmista taiteilijoistamme, miellettiin aikanaan modernin "tekotaiteen" edustajaksi, joka otettiin vastaan buuauksin. Schjerfbeck kesti, koska hän tiesi tehtävänsä syvyyden.
Ihmisen pitää olla taiteensa mittainen, kaikkina aikoina, ja taiteen pitää olla kestävämpää kuin yhden ihmisen elämä ja kohtalo. Taide ei ole politiikan heittopussi eikä poliitikkojen pelinappula. Taiteilijoiden pitää toimia yhteiskunnassa vapauden ja syvimpien inhimillisten arvojen vaalijoina. Taide muistetaan omana itsenään; poliitikot muistetaan siitä, kuinka he kohtelivat taiteilijoita.
