Katsot Savon Sanomien arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
10.10.2011 00:00
Kolumni
Talkoovanhempi on urheiluseurojen katoava voimavara
Outi Poikonen
Kirjoittajan kolumnit
Ei lasten vanhempia enää kiinnosta jakaa lehtiä, myydä pikkuleipiä tai tehdä lumenpudotuksia katoilta. Nämä lauseet ovat toistuneet suomalaisten urheiluseurapomojen suista viime vuosina.
Seuratyö oman lapsen urheiluharrastuksen parissa ei vaan enää nappaa. Ajastamme, varsinkin vapaa-ajasta, kilpailevat kaikki.
Tästä huolimatta seurat toimivat hienosti. Porskuttavat eteenpäin sarjoissa ja kisoissa.
Rahalla saa ja hevosella pääsee, pätee nyt.
Jokaiselle suomalaisvanhemmalle on tullut varmasti selväksi, että lapsemme vuonna 2011 liikkuvat liian vähän.
Tästä sitoutumaton järjestö Nuori Suomi muistaa muistuttaa vanhempia.
Ja miksi ei muistuttaisi, onhan Nuori Suomi määritellyt tehtäväkseen edistää lasten ja nuorten hyvinvointia ja elämäniloa liikunnan ja urheilun avulla.
"Päämäärämme on, että jokainen lapsi ja nuori liikkuu riittävästi päivittäin ja että jokaiselle halukkaalle tytölle ja pojalle on tarjolla innostavia ja kehittäviä mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa ja urheilua", sanotaan järjestön nettisivuilla.
Tästä tietoisina iso osa meistä vanhemmista ohjaa lapsiaan pienestä pitäen kohti liikunnan iloja. Maksoi mitä maksoi.
Liikkuminen urheiluseuran riveissä maksaa ja maksaa jatkossa vielä enemmän.
Tällä hetkellä hintataso Kuopiossa on se, että esimerkiksi lajikoulua kolmivuotiaana kesäkausihintaan 70 euroa. Siitä hyppy seuraavaan valmennusryhmään tekee 50 euroa kuussa.
Ja mitä kalliimmalle lajille (=vaatii omia harjoitusvuoroja omissa halleissa, varusteita, ammattivalmentajia) ajaudutaan, sitä korkeammaksi hintalappu nousee. Tekee helposti 200-300 euroa kuussa. Vuositasolla tuhansia euroja.
Kun me vanhemmat olimme lapsia, niin urheilun harrastaminen ei ollut niin rahasta kiinni. Ei ainakaan omalla minipaikkakunnalla.
Lajia seuroissa opettivat lajiniilon lisäksi vanhemmat, joilla oli taitoa vähän, intoa sitäkin enemmän. Ihan omalla ajallaan ja ilman korvausta.
Huippu-urheilijoita niiltä tietokonevapailta-vuosilta ei todellakaan tullut, mutta kohtalaisen tervepäisiä aikuisia, jotka edelleen harrastavat liikuntaa.
Nyt lapsen liikuntaharrastamisen suurena esteenä voi olla raha. Perheellä ei ole varaa.
Lajit ovat kallistuneet samaa tahtia kuin vapaaehtoisvoima seuratyöstä on hävinnyt.
Seurat taas ovat alkaneet/joutuneet palkkaamaan ammatti-ihmisiä pyörittämään toimintaa.
Laadukkaan valmentamisen lisäksi rahalla saa ostettua itsenä ulos talkootyöstä.
Sain syksyllä käteeni lajikoulun esitevihkon, jossa vanhempia pyydetään kauniisti pysymään harjoitusten ajan sivussa.
Se on selvää, että lajinsa parhaiten tunteva ohjaaja on parempi opettaja kuin oma vanhempi. Mutta miksi tästä kuvasta siirretään vanhempi heti sinne kentän sivuun.
Lapsille oma äiti ja/tai isi ovat ihmisistä ne tärkeimmät, joiden toimintaa apinoidaan.
Liikkumisen malli opitaan kotoa, ei urheiluseuroista.
Lajiseurojen seuraava suuri kisa voisi olla, kuka houkuttelee eniten vanhempia osaksi lapsien harrastustoiminnan pyörittämistä. Ei se, kuka tuottaa eniten lajinsa parhaita.
