| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Talouden tuiskut kansalaisen puhetaidon kehittäjinä
12.11.2009 0:01
Kirjoittajan kolumnit
Tätä kirjoittaessani olen juuri palannut tuiskuyön läpi bussilla Kuopiosta. Suomen sää yllätti matkailijan jälleen kerran.
Iltalentokone oli kääntynyt puolimatkasta takaisin ja laskeutunut Kuopion sijasta Tampereelle. Pyry ympäröi lentoasemaa. Seisoimme jonossa järjestelemässä vaihtoehtoisia paluutapoja.
Eräs nuori nainen kyllästyi odotukseen. Bussia ei kuulunut, korvaavat lentoliput kirjoitettiin käsin. Hän moitti meitä suomalaisia siitä, että menemme nöyrästi jonoon, hymyilemme ystävällisesti ja otamme vastaan mitä annetaan. Toista olisi Britanniassa, hän tuhisi.
Mutta pyrylle ei kukaan voinut mitään, eikä sille, että bussinkuljettaja sai lähteä liikkeelle kotoaan 20 minuutin varoitusajalla. Ja bussin esille kaivaminenkin vei luultavasti aikaa.
Mitäpä siinä olisi hyödyttänyt pauhata? Ja kenelle? Lentokenttävirkailijako oli tilannut tuiskun saadakseen jännitystä elämäänsä ja pituutta työpäiväänsä?
On yhdenlaista viisautta hyväksyä ne seikat, joille ei voi mitään. Sellainen viisaus liittyy usein keski-ikään.
Toisenlaista viisautta taas on tunnistaa ne asiat, joita ei saa hiljaa hyväksyä.
Itse kirjailijana pidän tärkeänä mennä puhumaan myös silloin, kun aiheena ei ole pelkästään kirjallisuus.
Olen syksyn mittaan käynyt puhumassa kuntajohtajille ja sosiaalityöntekijöille arjen merkityksestä kriisiaikoina ja epävirallisista naisyhteisöistä yhteiskunnan näkymättöminä tukipilareina.
Olen pitänyt näitä luentoja tärkeinä, koska kirjailijantyöhön mielestäni kuuluu yhteiskunnallinen vaikuttaminen, sekä kaunokirjallisuuden että myös julkisten esiintymisten kautta.
Lentokentällä en jaksa enkä halua korottaa ääntäni; olen hyvin mielelläni vain yksi nauta turistikarjassa. Mutta taantuman vaivaamassa Suomessa kysyn mielelläni, miksi meidät mihinkin jonoon pannaan ja mitä meille seuraavaksi tapahtuu.
Ja koetan paitsi kysyä myös vähän vastatakin.
Olen havainnut päättäjissä suurta herkkyyttä kuulla mielipiteitä ja näkökantoja.
Teoria ja käytäntö vain joutuvat usein sovittamattomaan ristiriitaan talouden puserruksessa; numeroin toteen näytettävien arvojen edessä. Mutta aineettoman perinnön puolustaminen, sen merkityksestä muistuttaminen jää silloin aktiivisten kansalaisten varaan, meidän jokaisen.
Jos esimerkiksi Kuopion Yhteiskoulun taustavoimat kerran toisensa jälkeen nousevat puoltamaan kouluaan, lakkauttamispäätöksen jälkeenkin, kouluun sidostuu todennäköisesti suuria, jopa ehkä korvaamattomia arvoja.
Ihmiset, jotka kokevat koulunsa ja sen perinnön tärkeäksi, ovat tärkeällä asialla, sillä kaikkea ei edelleenkään voida mitata rahassa.
Minusta on kaunista, että lentokentällä jono etenee järjestyksessä, suuremmitta mutinoitta. Mutta minusta on myös kaunista, että kansalaiset kysyvät, kiistävät, haastavat ja problematisoivat yhteisesti valittujen päättäjien päätöksiä. Koska politiikka ei ole pyry, eikä talouslama ole luonnonvoima.
Kyllä näissä puhureissa vielä äänensä saa kuuluviin, jos haluaa.
Kirjoittaja on kuopiolaissyntyinen kirjailija.
