| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Tarvitsemme toisiamme, niin maaseutu kuin kaupunki
1.3.2010 0:01
Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin? Nimittäin Tuusniemestä, jonne 27 vuotta sitten muutimme perheen kera Kuopion keskustasta? Hyvänen aika, joko siitä on niin kauan!
Pieni rintamamiestalo - sananmukaisesti laudat eessä ovien - oli tuolloin uusi asuntomme. Mutta ympärillä humisevat laajat metsät kiehtoivat luonnonystävän mieltä ja uusi asuinseutumme, Tuusjärven kylä, puhkui virkeää toimintaa.
Oli kauppaa, postia, kanalaa, sikalaa, Mekaanisen musiikin museota ja paljon muuta, jotka nyt ovat enää kultainen muisto nuoruudestain. Maalaismaiseman murrosta on totisesti katsottu omin silmin.
Meidän perhe on kulkenut vastavirtaan. Kun kaupunkilaiset matelivat kuumaa moottoritietä maalle viikonlopuksi, suuntasimme lasten kanssa vapaata väylää Kuopion mummolaan.
Lapsiperheelle maaseutu on loistava asuinpaikka. Yhdessä puuhataan arjen askareissa ja eletään laatuaikaa. Anteeksi vain kaikki kaupunki-isät ja äidit: en voinut kuvitella itseäni seisomaan pikkuruisen leikkipuiston laitaan keskustan harmaiden betonitalojen katveeseen.
Kuopio imee väkeä ympäristöstään. Mutta ilman Kuopiota täällä ei voitaisi hyvin, pakkohan se on tunnustaa. Kaupunki on kulttuurin ja kaupan keidas, josta voimme käydä ammentamassa henkistä ja aineellista voimaa. Tarvitsemme toisiamme, niin maaseutu kuin kaupunki.
Tuusjärven koulu toimii edelleen. Se on onnenpotkaus meidän kylälle. Koulu on alueensa kaikinpuolinen keskus ja lapset löytävät sieltä uudet ystävänsä. Koulutie on lyhyt ja tuttu. Turvallisuus on vähän sitä sun tätä, sillä pienet koulukkaat kulkevat 15 cm:n pientareella rekkojen pyyhältäessä valtatietä pitkin ohi.
Kun omat lapset kasvoivat, meni toinen Tuusniemen lukioon ja toinen opiskeli Kuopiossa. Kumpainenkin sai hyvät eväät elämään, joten ei ole pienen kunnankaan opetuksessa moittimista. Ensimmäinen kesätyö löytyi kymmenen kilometrin fillaroinnin takaa mansikkapellolta. Siinä alkoi oppia omatoimiseksi.
Tytär halusi hoitohevosen. Sanoin, että eihän meillä ole aitaustakaan. Jo kohta meni tyttö pellonlaitaan sahan kanssa, kaatoi aidaspuut ja nikkaroi yötä päivää laitumen. Olihan se hevonen sitten siihen otettava. Eläinten ja puutarhan ystäville on maalla asuminen parasta.
Pimeä, kuoppainen raitti, takkuava mokkula ja pitkät välimatkat ovat uuvuttaneet monen maallemuuttajan. Kirkonkylässä ja kaupungissa selviää sittenkin helpommalla. Mutta yhtä siellä puuttuu - vapaus. Täällä ei tarvitse mennä tukka kammattuna ulos.
Liitettäisiinkö Tuusniemi Kuopioon? Ei! Miksi vaihtaisin huonompaan? Velaton kunta, jonka peruspalvelut toimivat ja kunnanvirastossakin asiat hoituu mutkattomasti ilman byrokratioita. Mutta sen olen huomannut, että lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään en ole "oikee immeinen". Kuinkahan monta sukupolvea täällä pitäisi asua, ennen kuin saisi tuon alkuperäisasukkaan statuksen?
Nyttemmin on metsät täältä parturoitu. Oma pikkumetsälömme töröttää aukioiden ja puupeltojen keskellä. Kanalinnut ovat muutoin kaikonneet, mutta Tuusniemen vaakunassa pörhistelee vielä teeri.
Ajat muuttuvat. Vaakunan tilalla on alettu käyttää modernia ja viehkeää sinivalkoista logoa. "Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden", sillä lailla lauleskelen pihamaan linnuille.
Kirjoittaja on tuusniemeläinen Pohjois-Savon luonnonsuojelupiirin sihteeri.
