Katsot Savon Sanomien arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
26.06.2008 00:01
Kolumni
Tavallista laimeammat lähtökohdat eivät estäneet tunneryöppyjä
Sanna Inkinen
Kirjoittajan kolumnit
Kaksi vuotta sitten keväällä se kolahti. Kävelin ympäri MarksSpenceriä Newcastlen keskustassa ja pysähdyin osastolle, jossa myytiin Saksassa järjestettyihin vuoden 2006 jalkapallon MM-kisoihin liittyvää krääsää. T-paidoissa ja mukeissa, miesten boksereissa ja sukissa hehkutettiin World Cupia vuodelta 1966 ja kuinka neljäkymmentä vuotta myöhemmin Englannin olisi aika napata toinen mestaruus.
Vuonna 1966! Neljäkymmentä vuotta sitten! Silloin Englanti on ottanut ainoan maailmanmestaruutensa - ja myös ainoan arvokisavoittonsa. Kyllähän asian oli jo pitkään tiennyt, mutta silloin tieto jysähti vasta kunnolla tajuntaan.
Viime MM-kisoissa Englanti taipui neljännesvälierissä Portugalille murheellisessa rangaistuspotkukilpailussa.
Kymmenen vuotta aikaisemmin saarivaltio oli vienyt lopullisesti sydämeni. Lajin emämaa järjesti Euroopan mestaruuskisat ja odotukset nousivat kattoon. Lauantaisia Valioliigaotteluita TV2:lla ei sen jälkeen voinut jättää väliin.
Englanti kipusi aina välieriin saakka, jossa vastaan asettui - mikäpä muukaan kuin - Saksa. Wembley pullisteli ja paisui - ja lopulta tyhjeni, turtana ja typertyneenä. Gareth Southgate oli epäonnistunut rangaistuspotkukilpailussa ja nykäissyt Englannin jälleen tuttuun rooliinsa. Ehkä olen masokisti, mutta kyseinen tappio sinetöi suuren rakkauteni sekä lajia että maata kohtaan.
Englannin karsiuduttua käynnissä olevista EM-kisoista suhtauduin tähän kolmeviikkoiseen tapahtumaan tavallista laimeammin. Toki aikomuksenani oli katsoa mahdollisimman monta ottelua, mutta lähtökohdat erosivat totutusta, kun ei ollut selvää ykkössuosikkia. Veikkaan, etten ole tässä maassa ainoa, josta tuntui samalta.
Viimeistään puolivälieräottelut Hollanti-Venäjä sekä Espanja-Italia veivät kuitenkin täysin mennessään. Venäläisten taitavat haltuunotot ja ilakoiva pelityyli ihastuttivat, etenkin kun vastassa oli Hollanti.
Espanjan ja Italian välinen peli oli varovaisempaa vääntöä, mutta rangaistuspotkukilpailun alla tutut oireet etsiytyivät vartalooni. Vatsassa kihelmöi, kurkkua kuristi, korvissa suhisi. Olin haltioitunut, vaikka tilanne samalla myös jännitti ja kauhistutti. Olin nähnyt liikaa Englannin taistoja.
Helpompaa olisi ollut asettua ikimenestyjä Italian puolelle, mutta tällä kertaa sympatiani keräsi vuoden 1964 Euroopan mestari Espanja. Espanjan suhteen on melkein yhtä usein kuin Englannin kohdalla todettu: no nyt! Nyt on kasassa sellainen joukkue, jolla porskutetaan finaaliin asti; nyt on pakko pärjätä!
Jalkapallon Euroopan mestaruuskisojen suola on ehdottomasti - oman suosikkijoukkueen lisäksi - ennakko-odotusten vastaiset käänteet. Kuolemanlohkosta eli Hollannin, Italian, Ranskan ja Romanian muodostamasta C-lohkosta yksikään ei lopulta yltänyt välieriin.
Niin, ja onhan se kumma juttu, että katsellessa kisoja, joissa oma maa ei ole edes edustettuna, voi yltää samanlaisiin tunneryöppyihin kuin Suomen taistellessa jääkiekon MM-kullasta.
Saksa voitti Englannin vuoden 1996 välierässä ja vei lopulta Euroopan mestaruuden. Siitä lähtien olen aina toivonut, ettei ainakaan Saksa voittaisi.
