Kirjoittajan kolumnit
Olin juuri palauttanut graduni, jonka kirjoitin niin tylsästä aiheesta, että teeskentelen unohtaneeni sen sitä minulta kysyttäessä. Elämäni oli länsimaisen trendin tavoin epätoivoisesti sisältöä vailla.
Päätin lähteä Marokkoon vapaaehtoistyöhön ymmärtääkseni, millaista on elää maassa, jossa mahdollisuudet eivät seuraa toisiaan.
Kotiuduin pääkaupunki Rabatin köyhässä lähiössä asuvaan onnelliseen yhdeksän henkiseen perheeseen. Aamupäivisin kävin arabian kielen kursseilla läheisessä opistossa ja iltaisin opetin samassa rakennuksessa englantia alueen nuorille.
Ensimmäinen asia, jonka panin merkille, oli vähäinen kulutus. Miten ihanaa olikaan sanoutua hetkeksi irti länsimaisesta kulutusvimmasta.
Tämä tarkoitti myös pieniä arkisia uhrauksia, kuten vessapaperista luopumista. Peseytymisestäkään ei tarvinnut kantaa liiaksi huolta, sillä suihkua ei ollut. Joka aamu istuin kuitenkin ahkerasti pienen jakkaran päällä ja kaadoin päälleni kaasuliedellä lämmitettyä vettä. Sen verran aikaavievää suihkuttelu oli, että muut perheen jäsenet ryhtyivät leikkiin huomattavasti harvemmin. Peseytyminen hoidettiinkin lähinnä deodorantin turvin. Perheen ainoa deodorantti pyöri vuorollaan jokaisen kainalossa.
Marokkolaisten suhtautuminen ruokaan erosi myös huomattavasti Suomessa oppimastani.
Päivän menua ei ollut varaa suunnitella ravinto-arvojen tai kalorimäärien suhteen. Aamiaiseksi tarjolla oli aina sama halvaksi havaittu yhdistelmä: leipää minttuteen ja oliivien kera.
Lounaalla ja illallisella syötiin tavallisesti kanaa ja vihanneksia. Pöytää koristi kokonainen broileri, josta jokainen väänsi sormin itsellensä sopivaa suupalaa. Joskus oli tarjolla jälkiruuaksi granaattiomenaa.
Perheen äiti halkoi jokaiselle sopivan kokoisia paloja, jotka maistuivat lähinnä oudolle kemikaalille. Kummallisen sivumaun mysteeri selvisi kuitenkin yhtenä iltana, kun näin äidin rasvaamassa perheen vauvan pyllyä. Äidillä oli tapana vaihtaa vauvan vaipat ja rasvata tämän pylly juuri ennen illallista. Pyllyrasvan voimakas aromi säilyi aina jälkiruokaan asti.
Perheen askeettiselle elämälle oli tietenkin syynsä: ainoastaan yhdellä sen jäsenistä oli vakituinen työ, jonka turvin yhdeksänhenkinen perhe eli.
Yllätin kerran nuoremman veljeni lukemasta sanomalehteä väärinpäin - hänen työllistymisensä tulisi olemaan erityisen haasteellista. Oli surullista nähdä ikäisiäni nuoria keskellä päivää notkumassa kadun kulmilla ja kuppiloissa. Tarpeettomiksi hylätyt jo niin nuorina.
Marokkolaisille perhe, ystävät ja uskonto ovat kaikki kaikessa. Elämä on toisten huomioimista ja jatkuvaa hersyvää kanssakäymistä.
Länsimainen kehitys ei ole vielä muuttanut kulttuuria maallisen mammonan tavoittelun loputtomaksi taipaleeksi. Muutoksen merkit ovat kuitenkin jo ilmassa. TV:ssä pyörivät meillekin tutut ohjelmat, radiossa soi R n B-musiikki ja tyttöjen jenkkakahvat vilkkuvat lyhyiden paitojen alta.
Mutta mitä tapahtuu kun länsimainen kapitalismi vihdoin saapuu rytinällä? Useampi saa töitä, mutta unohtuuko silloin jotain, mitä länsimaalaiset eivät enää ymmärrä kaivata?
Kolumnisti työskentelee Helsingissä viestintäalalla.
