Katsot Savon Sanomien arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
20.07.2011 00:01
Kolumni
Vaiteliaan näyttelijän muistolle - Jukka Auvinen in memoriam
Sirpa Kähkönen
Kirjoittajan kolumnit
Istuin Maarianvaaran kesäteatterin puupenkillä leppoisana puolipilvisenä sunnuntai-iltapäivänä ja valmistauduin katsomaan Juhani Ahon Rautatien, kun kuulin näyttelijä Jukka Auvisen kuolemasta.
Tämän surullisen tiedon vuoksi katsoin näyttelijöitä ja heidän työtään vielä tavallistakin tarkemmin.
Näyttelijäntyö on puhdasta energiaa, joka tulee esiin fyysisen kautta.
Kirjailija lataa energian tekstiin, näyttelijä omaan fyysiseen olemukseensa, joka tuottaa meille paitsi näytelmään kirjoitetun henkilöhahmon myös jotain salattua, jonkin intohimon, joka vangitsee katsojan täysin.
Näytelmä ei ole pelkkää toimintaa, vaikka se toiminnan puutteeseen helposti kuoleekin. Näytelmä on ehdottomasti ja keskeisesti läsnäoloa, ja sitä ei voi kirjoittaa tekstiin.
Tämä tuli vahvasti mieleen, kun katsoin Maarianvaarassa Liisan roolissa esiintyneen nuoren Saara Saastamoisen työtä.
Mietteisiinsä pysähtyneenä, vaienneena ja katsomosta puoleksi pois kääntyneenäkin hän oli täynnä sitä salaista tarinaa, jota näyttelijä ei paljasta ulkopuolisille.
Toki hänen kauniiseen hehkuunsa varmasti vaikutti sekin, että hän oli raskaana. Sen vuoksi Rautatien tarina sai Maarianvaarassa vielä uuden alatarinan: rovastin ja ruustinnan kummastelema lapsettomuus oli poistumassa näiden Matin ja Liisan elämästä.
Näyttelijä voi täyttää läsnäolollaan kokonaisen suuren näyttämön. Sellainen oli Jukka Auvinen.
Tunnustan, että kun kuulin hänen esittävän Lakanasiivissä liikemies Mertasta, ensimmäinen ajatukseni oli hienoinen epäilys. Arvelin että hän olisi aavistuksen vanha rooliin.
Kiinnitin siis huomioni näyttelijän ikään, mikä on amatöörin virhe. Kun Jukka Auvinen astui näyttämölle ensi-illassa Mertasena, hän toi mukanaan kokonaisen tarinoiden meren, paljon ääniä, tapahtumia ja kokemuksia ennen kuin oli lausunut sanaakaan. Hän oli Mertanen, ei esittänyt hahmoa. Henkilö oli saanut alkunsa minun mielikuvituksestani ja työstynyt sitten Auvisen persoonan kautta uudeksi ja minullekin, joka kuvittelen tuntevani henkilöni, kiehtovaksi hahmoksi.
Oma kokemukseni kirjailijakiertueilta on opettanut, että kosketus yleisöön syntyy ei-ammattimaisella esiintyjälläkin, jos hän on sinut vaillinaisuutensa kanssa ja tiedostaa asiansa tärkeyden.
Kun uskaltaa olla vain siinä hetkessä, johon on lähtenyt; kun hengittää yhdessä yleisön kanssa. Kun kuulee, keitä tänään on tullut paikalle, ja ottaa vastaan heidän energiansa. Läsnäolo vangitsee ja lumoaa.
Tarina on ikuinen, me kaikki tarvitsemme kertomuksia ja niiden kautta syntyvää lupausta siitä, että elämä ei pohjimmaltaan ole turhaa eikä yksinäistä.
On suuri vahinko, että Jukka Auvisen piti lähteä pois tämän maailman näyttämöiltä jo nyt. Hänen luomistyönsä oli näyttelijäntyötä parhaimmillaan, tarinoiden kertomista myös sanoitta: vaikenemalla, aistimalla, läsnä olemalla. Teatterin magia eli hänen töissään vahvasti.
Kun kuulin Maarianvaarassa hienon näyttelijän traagisesta poismenosta, oli lohdullista nähdä nuorten näyttelijöiden elämänintoa ja työnteon paloa.
Kokeneen näyttelijän jättämää aukkoa ei täytä kukaan. Toista Jukka Auvista ei tule.
Mutta me jäljelle jääneet muistamme, kerromme ja elämme eteenpäin niitä tarinoita, joita taiteilijat ovat kanssamme jakaneet.
