Katsot Savon Sanomien arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
17.11.2011 00:00
Kolumni
Vihan veljet ja laman lapset saatava viimoilta suojaan
Sirpa Kähkönen
Kirjoittajan kolumnit
Psykiatriassa käytetään termiä ylisukupolvisuus kuvaamaan niitä käytäntöjä, jotka ylittävät sukupolvien rajat tiedostamattomina, aineettomina sukuperintöinä.
Ylisukupolvista voi olla luottavaisuus, optimismi ja usko tulevaan mutta myös työttömyys, köyhyys, syrjäytyneisyys ja väkivaltaisuus. Köyhyys periytyy monella tapaa: yksinkertaisimmillaan niin, että edellisiltä sukupolvilta ei jää perintöä eikä varallisuus pääse karttumaan. Uusille sukupolville ei jää mitään, minkä varaan rakentaa.
Sodan tai suurten yhteiskunnallisten murrosten vuoksi köyhyys voi olla laaja-alaista; kokonaiset ihmisyhteisöt voivat kärsiä pitkäaikaisesta, periytyvästä köyhyydestä.
Nythän me länsieurooppalaiset elämme toisen maailmansodan jälkeen kenties ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa ainakin suhteellinen köyhtyminen näyttäytyy yhtenä vaihtoehtoisena kehityskulkuna useille kansakunnille.
Mutta varattomuutta, syrjäytyneisyyttä ja huono-osaisuutta voi syntyä myös olosuhteista riippumatta. Voi olla, että yksittäisen suvun hiljainen tarina onkin: meille ei koskaan käy hyvin.
Yritteliäisyys, ponnisteleminen ja optimismi saatetaan tuhota ihmisestä jo kehdossa. Turhautuminen, ulkopuolisuus ja katkeruus leimaavat silloin jälkeläisten mentaliteettia.
Nyky-yhteiskunnan suurin haaste on mielestäni viha, jota kansalaiset ilmaisevat. Viha on myös usein peritty mekanismi, pettymyksestä ja katkeruudesta kumpuava reaktiotapa. Erityisen haastavaa on kohdata ja käsitellä vihaa, joka etsii syntipukkeja.
Syntipukki- tai sijaiskärsijäajattelussa oma vihan ja turhautumisen tunne siirretään toiseen henkilöön tai johonkin ryhmään. Syntipukkiin heijastetaan usein omat negatiivisina pidetyt ominaisuudet, joista tällä tavoin itse vapaudutaan.
Epävakaat taloudelliset olot ja suuret yhteiskunnalliset murrokset, jotka köyhdyttävät kansalaisia ja aiheuttavat syrjäytymistä, luovat otolliset olot syntipukin etsimiselle.
Syntipukkien ryhmä joutuu usein kokemaan hyvinkin raakaa kohtelua, niin psyykkisesti kuin pahimmillaan fyysisestikin. Tälle kaikelle annetaan yleensä kollektiivinen siunaus joko silmien sulkemisella tai jopa syrjinnän kannustamisella.
Tiukan työetiikan läpitunkema kulttuurimme saattaa antaa hiljaisen siunauksensa puheelle, jonka mukaan täällä ei saa olla, jollei tee työtä.
Pitkäaikaistyöttömyys, pätkätyöläisyys, tehtaitten sulkemiset ja irtisanomiset katkeroittavat ihmisiä ja saavat heidät tuntemaan, että he ovat menettäneet olemisensa oikeuden: "joka ei työtä tee, sen ei pidä leipääkään syömän".
Tämä voi opettaa erityisesti nuoret työttömät, joille ei ole ehtinyt muodostua pitkää työuraa ja sen tuomia jatkuvuuden kokemuksia, vihaamaan itseään ja etsimään vaihtoehtoista kohdetta vihalleen.
Kaveria ei jätetä -ajattelu ja vanha talkoohenki murtui Suomessa viimeistään 1990-luvun alun lamaan. Moni jäi todella yksin tässä maassa talousvaikeuksiensa ja työttömyytensä kanssa.
Nykyinen vihaisten kaksikymppisten polvi kantaa suuren laman arpia: leikkurit pilkkoivat heidän lapsuuttaan, heidän perheitään, heidän päiväkotiryhmiään ja lapsilisiään. Firmat kaatuivat, unelmat luhistuivat, valuuttavelkoja maksettiin sortumiseen asti. Anteeksianto ja uusi alku jäi monelta väsyneeltä velalliselta kokematta.
Jonkun pitäisi kuulla, mitä nämä 1990-luvun hyytävien viimojen karaisemat puhuvat.
