Kirjoittajan kolumnit
Suomalaisen mäkihypyn suurin paradoksi on se, että samaan aikaan, kun A-maajoukkue tuskailee kilpailijamaihin verrattuna riittämättömin resurssein, nielee edustusryhmä kaikki lajin rahat ja estää näin menestyksekkään tulevaisuuden rakentamisen.
Mäkihyppymenestykseen tottuneessa maassa ei ole yllätys, että menestymättömyys johtaa ihmettelyyn ja kriisimielialan syntymiseen. Kritiikki nykyistä A-maajoukkuetta kohtaan on kuitenkin täysin ylimitoitettua. Haluaisin tietää, mikä suomalainen yksilölaji säilyttää asemansa kansainvälisessä kilpailussa, jos kuudesta parhaasta urheilijasta neljä on joko kokonaan sivussa tai loukkaantumisen jäljeltä keskenkuntoisena.
Janne Ahosen, Matti Hautamäen ja Harri Ollin menestykset 2000-luvulla jatkoivat Suomessa illuusiota, että hyppääjämme ratsastavat huipulla ikuisesti. Kun Janne Happonen ja Ville Larintokin väläyttelivät hetkittäin, oli joukkueella leveyttä ja tasoa.
Suomalaisittain on harmi, että Ahosen ja Ollin lopettamiset osuvat ajallisesti aikalailla yksiin Happosen ja Larinnon loukkaantumisten kanssa. Yhtäkkiä oltiinkin tilanteessa, ettei A-maajoukkueeseen riitä edes niin paljon kansainvälisen tason hyppääjiä kuin olisi edustuspaikkoja.
Missä kansainväliselle tasolle olisi voinut kasvaa, kun A-maajoukkueen takana ei ole ollut systemaattista toimintaa vuosikausiin? Mäkihypyssäkään huipulle ei nousta ilman harjoittelua ja kokemusta kovista kansainvälisistä kilpailuista.
Esimerkiksi Norjassa ja Itävallassa mäkihyppyyn on rakennettu valmennusjärjestelmät, jossa ammattivalmentajat koulivat hyppääjiä mäkikouluiästä aina kansainväliselle huipulle saakka. Suomessa toimitaan A-maajoukkuetta lukuunottamatta sen sijaan edelleen talkoovoimin. Kun innostus talkootyötä kohtaan hiipuu, heikkenevät myös tulokset.
Mäkikouluihin on ollut ja on edelleen tulijoita ja suomalaishyppääjät pysyvät huippujen tahdissa 15 ikävuoden tietämille, mutta sen jälkeen kärki karkaa. En epäile hetkeäkään, etteikö lajin sisäpiirissä yritettäisi selvittää, miksi suomalaiset putoavat aikuisuuden kynnyksellä kuvasta.
Suomessa yksilöurheilun huipulle noustaan yhä varsin usein isä-poika -valmennussuhteen kautta. Ville Larinnon taustalla on hänen isänsä Jari Larinto. Harri Ollin nosti huipulle Pentti Olli.
Kiinnostavaa on, että vuonna 1985 tai sen jälkeen syntyneistä suomalaishyppääjistä vain Larinto ja Olli ovat olleet nopeus-voima -ominaisuuksiltaan kansainvälistä huipputasoa. Kun valtaosa nuorista suomalaisista ei pääse hyppyrin nokalta likikään samoihin korkeuksiin kuin kansainväliset kilpaveljensä, on turha kuvitella, että he kykenisivät kilpailemaan voitoista.
Kiinnostaisi tietää, miksi Suomessa vain isät ovat saaneet poikiensa fysiikan kansainvälisten kilpailujen edellyttämälle tasolle.
Kirjoittaja on Savon Sanomien urheilutoimittaja.
