| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Yksi ruotsalaishomo vastaa kymmentä liimatukkaista savolaisäijää
14.4.2009 0:01
Kirjoittajan kolumnit
Kierittelen yhdeksättä valmislihapullaa puolukkahillossa ja pussikastikkeessa. Normaalioloissa suhtautuisin mikropulliin halveksuen. Mutta tämä tapahtuukin Ikeassa. Siellä tunnen oloni kotoisaksi, vähän kuin olisin pitkästä aikaa mummilassa. Ikean lihapullissa on 84 prosenttia lihaa, enemmän kuin missään muussa einespullassa.
Kun vertaan kohukuvia röökiä vetävästä Maddesta rakeiseen otokseen, jossa koko kansan presidentti hakkaa lippis päässä hedelmäpeliä, tiedän kyllä, missä on henkinen kotini. Se on Ruotsissa.
Ruotsalaiset ovat homoja, mutta entäs sitten? Yksi ruotsalaishomo vastaa kymmentä päänsä porsaankyljyksellä kammannutta savolaista. Ei tarvitse katsoa kuin vaatteita. Jokainen ruotsalainen kyllä tajuaa, että ne tekevät miehen.
Suomalaisen muodin kuumin ilmentymä on 45 vuotta sitten luotu alkionkuva. Vain leijonavaakuna on unohdettu vaihtaa unikkoon, mutta muuten koko Suomenmaa on vuorattu kuosilla, joka näkyi seitsemän sekunnin ajan Sinkkuelämässä.
Ruotsalaiset taas vuoraavat jalkansa Acnen Hug Vision -farkuilla. Sellaisia housuja himoitsee jo pelkän nimen perusteella.
Ruotsissa juon epäröimättä kanelilla terästettyä luomulattea, koska Ruotsissa luomu on tuotteistettu trendikkääksi wellness-tuotteeksi eikä mäntysuopanaamojen erityisruuaksi. Suomessa luullaan, että laskeva aurinko -logo myy ne uuvahtaneet tomaatit, vaikka oikeasti sen pystyisi tekemään Bob Helsinki.
Amerikassa muutun aina kommunistiksi. Ruotsissa minusta tulee suvaitsevainen oikeistodemari, joka ajattelee, että Dagens Nyheterin yleisöpalstakirjoittaja saattaa olla aivan oikeassa vaatiessaan, että valtion pitäisi kiinnittää huomiota raaputusarpojen voitonjaon tasapuolisuuteen. "Nyt vain yksi saa ison voiton ja muut eivät mitään. Eikö voittoja voitaisi jakaa niin, että potti jaettaisiin tasan useamman raaputtajan kesken?"
Tuollainen maa on niin valmis kuin olla voi. Turha tulla ovelleni markkinoimaan paratiisia tai taivaspaikkaa, ojentakaa minulle vain Ruotsin passi, kiitos ja adjö.
Ruotsista palattuani lukaisin ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken kirjan Sikalat. Kirjassa Alakoski kertoo romaanin keinoin lapsuudestaan alkoholistiperheessä, jossa nälkä, väkivalta ja kotona mellastavat ryyppyremmit ovat tavallista arkea.
Kun ryyppyputki aina välillä katkeaa, vanhemmat alkavat siivota. Sosiaaliviranomaiset käyvät nyökkäämässä kloorintuoksussa. Siistissä kodissa ei ole ongelmia.
Kirja aiheutti Ruotsissa valtavan kohun. Mitä tämä kertoo luokkayhteiskunnasta! Mitä tämä kertoo asuntopolitiikasta! Mitä tämä kertoo sosiaaliviranomaisista!
Se kertoi, että edes maailman paras sosiaalijärjestelmä ja sen kasvattamat aikuiset eivät suostu ottamaan vastuuta niistä, joiden raaputusarpa ei voita ikinä: huono-osaisista lapsista. Ja kun näin on, miten sosiaaliset syöksykierteet saadaan koskaan katkeamaan?
Itkin pitkään kirjan päätyttyä. En itse kirjan vuoksi, vaan siksi, että sen tarina on totta joka hetki. Siis Ruotsissakin, joka on maailman paras maa. Olin pettynyt.
Mutta mieluummin olisin toki itkenyt Acnet jalassa.
Kirjoittaja on median sekatyöläinen, joka söi Ikeassa 18 lihapullaa.





