Viime aikoina on puhuttu suvaitsevuudesta. Se oli teemana presidentinvaalien kampanjoinnissa.
Merkittäviä suvaitsevuuden puolestapuhujia on löytynyt myös ehdokaspiirin ulkopuolelta, vielä virassaan oleva presidentti mukaan luettuna.
Laajaa suvaitsevaisuuskeskustelua on pidetty hyvänä siinäkin mielessä, että se muuttaa kenties yleistä asenneilmastoa myönteisemmäksi ja antaa linjaa myös tulevaisuuden päätöksille. Hyvä näin, sillä varmaan itse kunkin on paikallaan tarkastella omaa suvaitsevaisuuttaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka ajattelevat ja toimivat erilaisilla elämänarvoilla.
Presidentinvaalien jälkeen käytetyt julkiset puheenvuorot eivät enää ole kuitenkaan noudattaneet sitä linjausta, jota huudettiin suureen ääneen ennen vaaleja. Kun äänestysaktiivisuus jäi toisella kierroksella ennätyksellisen alhaiseksi, alettiin etsiä syitä moiseen käyttäytymiseen.
Monet syyttävät sormet osoittivat niitä, jotka muka jättivät kansalaisvelvollisuutensa suorittamatta. Suvaitsemattomuus näissä puheenvuoroissa oli käsin kosketeltavissa.
Äänestäminen ei ole velvollisuus, se on nimenomaan oikeus. Oikeus on jättää myös äänestämättä ja esittää mielipiteensä tällä tavalla.
Mitä olisi saavutettu sillä, että äänestämättä jättäneet olisivat käyneet piirtämässä vaalilippuun kakkosen tai kuutosen. Vaalivalvojaisia olisi vietetty yhtä riehakkaasti kokoomuksen sekä vihreiden vaalivalvojaisissa. Siihen se suuremman äänestysaktiivisuuden seuraamus olisi jäänytkin.
Suuren kansanosan kotiin jääminen vaalipäivänä antaa todellista ajattelemisen aihetta päättäjille tehdyistä linjauksista. Seuraavia jytkyjä odotellessa voitaisiin miettiä, onko maan kansalaisia kohdeltu päätöksissä tasapuolisesti.
Ennen vaaleja näkyvästi esiintyneet suvaitsevaisuuden apostolit eivät ole osoittaneet suvaitsevuutta omalla tavallaan kantaansa ilmaisseita kohtaan. He noudattavat vanhaa farisealaista viisautta, että älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon.
