Keskellä kesälomaa uutisotsikoihin nousi opetusministeri Henna Virkkusen (kok.) Sunnuntaisuomalaiselle antama haastattelu. Opetusministeri pohti mahdollisuutta, että tuntijaon uudistuksessa oman uskonnon opetus korvautuisi yhteisellä uskontotiedolla.
Haluaisin tuoda esiin jo keskustelun alkumetreillä uskontodialogin tutkimuksen näkökulman. Sen valossa vaakakuppi kallistuu oman uskonnon opetuksen eduksi.
Ensinnäkin on ilmeistä, että monikulttuurinen yhteiskunta edellyttää kykyä toisinuskovien kohtaamiseen. Uskontodialogi on kuitenkin mahdollista vain, jos tuntee oman perinteensä. Koululaisten on saatava tutustua ensin oman uskontonsa peruskertomuksiin, vasta sitten muiden. Toiseksi, yhteinen uskontotieto heijastelisi mitä todennäköisimmin maallistunutta näkökulmaa ja marginalisoisi uskonnolliset itseymmärrykset. Tällainen ratkaisu olisi äärimmäisen epäajanmukainen.
Viime aikoina on kasvanut tietoisuus siitä, että monikulttuurinen yhteiskunta ei voi rakentua maallistuneen länsimaisen kulttuurin ihanteiden varaan. Miljoonien muslimien asettuminen länsimaihin on johtanut tarkistamaan vanhoja kantoja. Merkittävät aikalaisfilosofit kuten Charles Taylor ja Jürgen Habermas ovat argumentoineet sen puolesta, että avoimen yhteiskunnan tulee ottaa vakavasti uskonnolliset identiteetit.
Jos Suomessa siirryttäisiin neutraaliin uskontotietoon, ratkaisu olisi vastoin uusimpia oivalluksia monikulttuurisuudesta.
Kolmas ongelma on se, että yhteinen uskontotieto tulisi olemaan tietopuolinen oppiaine. Koulussa ei tarvita kuitenkaan lisää tietoa vaan enemmän tilaa keskustelulle.
Voimassa olevat opetussuunnitelmat näkevät uskonnonopetuksen tavoitteeksi, että oppilas saa rakennusaineita identiteetin ja maailmankatsomuksen rakentamiseen. Kyse ei ole vain tiedosta, sillä opetussuunnitelman perusteissa puhutaan myös taidoista sekä kokemuksista.
Nykyinen linjaus on viisas, eikä sitä ole syytä muuttaa. Tietoa toki tarvitaan, mutta ei tiedon sirpaleita vaan merkityksellistä tietoa kokonaisvaltaisissa kehyksissä.
Opettajalta vaaditaan viisautta ja kypsyyttä, jotta hän pystyy opastamaan oppilaitaan avoimeen uskonnolliseen identiteettiin. Helpompaa olisi opettaa isolle ryhmälle ulkokohtaista uskontotietoa ja kuvitella sen riittävän. Yhteiskuntarauha on kuitenkin niin tärkeä asia, että sen eteen on nähtävä vaivaa.
Koulutusjärjestelmä ei voi suhtautua välinpitämättömästi oppilaiden uskonnollisiin identiteetteihin aikana, jonka suuriin haasteisiin kuuluu uskontojen kohtaaminen. Siksi uskonnonopetuksen mahdollisuuksia tulee vahvistaa eikä heikentää.
Opetussuunnitelman uudistamisessa tulisikin pohtia, miten eri uskontojen näkökulma voitaisiin tuoda läpäisyperiaatteella kaikkeen opetukseen. Vain tätä kautta voidaan kasvaa ymmärtämään, että useimmissa kulttuureissa uskonto ei ole yksi irrallinen elämänalue vaan kaiken toiminnan ja ajattelun perusta.
Jyri Komulainen Kirjoittaja on Helsingin yliopiston uskonnondidaktiikan yliopistonlehtori ja dogmatiikan dosentti
