Julkisuudessa on virinnyt keskustelu kaikille oppilaille yhteisen katsomusopetuksen järjestämisestä. Perinteisesti on olemassa kolme tapaa, jolla katsomusopetus voidaan järjestää.
Ensimmäinen on rinnakkaismalli, jossa jokaiselle katsomusryhmälle järjestetään omaa opetusta. Kyseessä on kallis, mutta toimiva malli. Mallin eri muunnelmia toteuttavat muun muassa Suomi, Saksa, Itävalta ja Slovakia.
Toinen malli on kaikille yhteinen opetus, joka ei erottele oppilaita katsomuksellisesti. Tätä mallia sovelletaan muun muassa Ranskassa etiikka-nimisenä oppiaineena sekä Norjassa ja Ruotsissa uskontotietona. Ruotsissa on huomattu, että kaikille oppilaille yhteisessä uskontotiedossa hallitseva katsomusperinne (evl.lut. uskonto) värittää liikaa oppiaineen sisältöjä suhteessa muihin katsomuksiin. Kolmannessa mallissa koulussa ei ole lainkaan katsomuksellista oppiainetta. Tämä malli on käytössä Yhdysvalloissa ainakin osittain.
Suomalaiset ovat tutkitusti demokraattisesti uskonnonopetuksen puolella. Joensuun yliopiston uskontokasvatuksen professori Antti Räsäsen tutkimuksesta ilmenee, että suomalaiset pitävät kulttuurihistoriallisia tekijöitä tärkeimpinä perusteluina uskonnonopetukselle.
Uskontojen opettamisen rinnakkaismalli takaa vähemmistöuskonnoille oikeuden oman uskonnon opetukseen ja samalla ylläpitää suomalaista kulttuurihistoriallista perintöä. Pidän sitä parhaimpana ratkaisuna. Uskontokasvatuksella on kansalaisuuteen, suomalaisuuteen ja moraaliin liittyviä merkityksiä, jotka kuuluvat olennaisesti lapsen kehittymiseen ihmisenä.
