Nimellä

Tarhantädit, todella kääntää pään

Kun elokuussa 2009 avasin ensimmäistä kertaa eräälle metsän suojassa sijaitsevalle pihamaalle johtavan portin, niin vähänpä osasin aavistaa, minkälaisia muistijälkiä tuon rautaportin piakkoin lähestyvä viimeinen sulkeminen oikein jättää jälkeensä.

Tuo portti, jonka lukkoa ovat kaupungin huoltomiehet näiden vuosien aikana korjailleet, viritelleet uuteen uskoon, lisänneet väliin jesaria rämähtelyn estämiseksi tai vaihtaneet toiseen malliin, on tullut tutuksi. Parhaimmillaan kaksi kertaa päivässä viitenä päivänä viikossa.

Välillä portista on saatu pitää taukoa useita lähes koko kesän kestäviä viikkoja, minkä jälkeen sen avaaminen on tuntunut joistakin portin käyttäjistä entistä mukavammilta.

Tuosta portista on tullut iso osa arkea.

Jossain vaiheessa edessä häämöttävää kesää tulee kuitenkin se päivä, jonka jälkeen en enää avaa tuota porttia.

Mutta mikä onni meidän perheellä on tuo portin sisällä käynytkään.

Portista lähtee noin puolitoista metriä korkea metalliaita, jonka toinen pää kiertää valkoisen matalan rakennuksen toiseen päähän.

Tuo rakennus on paikka, jossa omat lapseni ovat leikki-ikäisinä monien muiden lapsien tavoin viettäneet suurimman osan elämästään. Meidän perheen päiväkoti.

Tätä nykyä otsikoissa tuutataan vain varhaiskasvatuksen ja päiväkotien isoista ongelmista.

Tarhoista kerrotaan kauhutarinoita. Liian vähän henkilökuntaa, liikaa lapsia, huonosti koulutettuja työntekijöitä ja joka asiasta nillittäviä vanhempia.

Onnemme on ollut saada kauhutalon sijaan lapsille mukava kasvuympäristö, joka on vain ja ainoastaan talossa työskentelevien aikuisten ansiota.

On ollut ainakin Päiviä, Riikkaa, Reettaa, Kikaa, Katria, Tarjaa ja monta Saria.

On ollut tarjolla syliä ja lohdutusta, kannustusta ja opetusta. Oma aikuinen, johon luottaa niinä hetkinä, kun omat vanhemmat eivät ole fyysisesti ulottuvilla.

Kaiken muodikkaan rinnalla on löytynyt se kaikista tärkein: perusturva ja -huolenpito.

Loppujen lopuksi sillä ei ole tässä tärkeässä työssä niin väliä, noudatetaanko päivittäisessä ohjelmassa pilkulleen jotain kasvatussuunnitelmaa padit ja somet huomioiden, jos se tärkein, eli olla leikkivä lapsi, jää vasujen ja opsien jalkoihin.

Töksäyttelijänä olen erityisesti vuosien aikana ihaillut talon empaattisten ihmisten taitoa pukea päivän tapahtumat sanoiksi. Ammattitaidoksihan sitä myös kutsutaan.

Sen sijaan, että he räntäsateen keskellä pimeällä pihamaalla oksentaisivat kiireisen työpäivän päätteeksi myöhässä tulleen vanhemman korviin lapsen päivän kulun kaikkien ongelmien (sillä uskokaa pois niitä näissä jälkikasvuissakin riittää) kautta, he jaksavat rakentaa juuri koetut hetket ja siirtymät onnistumisten kautta.

Välillä lastani on kehuttu niin, että rinnassani on muljahtanut voltti.

Mikä meni päivän aikana erityisen nappiin ja miten oli mahtavaa leikkiä toisten tarhalaisten kanssa syntyikään.

Ruuan kanssa venkoilusta, ulkovaatteisiin pukeutumiskieltäytymisistä tai muusta urpoilusta ja häröilystä ei yleensä vaihdeta sanaakaan. Tai siitä kuinka lapset kokevat vanhemman vuorotyöstä johtuvan vuorokausinäkemisen säännöttömyyden.

Kiitos näistä vuosista, meidän päiväkoti!

Kirjoittaja on Savon Sanomien urheilutoimittaja.

Uusimmat

Nimellä

Mahdollisuuksien epätasa-arvo

Rohkeus luo menestystä

Kolikon pimeä puoli

Hyvät neuvot ovat kalliit

Kahvikerhoja vai vaikuttajia?

Mutta entä se muu paha

Kuopiolainen kevään ihme

Muovitettu maailma

Työssä olevien rälssi

Hiekaton huhtikuu

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa Savon Sanomien uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.