Novelli: Rakkaudesta lajiin, osa 1

Isä ajaa liian kovaa. Jostain kaukaa nousee mieleen muisto. Minä olen vielä pieni ja ollaan menossa mökille. Istun takapenkillä tikkaria imien, isä ajaa ja äiti huutaa, että nyt hidastat. Silloin isä äkkijarruttaa ja äiti kiljuu ja minä pelästyn niin, että työnnän tikkarin vahingossa syvälle kurkkuun. Saan nykäistyä tikkarinpään pois, mutta kurkkuun jää ikävä kipu ja yskittää. Äiti ja isä eivät huomaa mitään, ne katsoo kumpikin ikkunasta ulos eri suuntiin.

Sen on täytynyt tapahtua ennen kuin olin edes koulussa, joskus kauan ennen eroa. Nyt isä ajaa lujaa, että minä ehtisin treeneihin. Että en suuttuisi siitä, että isä taas räpläsi puhelinta ja laittoi ”vielä yhden työmeilin nopeasti”, vaikka seisoin jo ovella painava uusi tenniskassi olalla. Isä vilkaisi kassia ja kysyi oliko äiti ostanut sen minulle. Ilmeestä näki, että siitä ei ollut ilmeisesti käyty keskustelua. Ehkä isä oli suunnitellut antavansa tenniskassin minulle syntymäpäivälahjaksi ja nyt sitä ärsytti, että äiti ehti ensin. Onneksi ne eivät kuitenkaan enää lähetä toisilleen iltaisin äkäisiä viestejä tai kinastele tavatessaan opettajiani tai muuta noloa. Kuulin kuinka äiti sanoi jollekin ystävälleen, että kaikki on tosi sivistynyttä nykyään isän kanssa.

- No onko hyvä vire päällä Petja? isä kysyy.

- Varpaankynsi on melkein irti, minä vastaan.

- Mä teippaan sen, isä sanoo ja kääntyy keltaisilla valoilla vasemmalle, tapa jota äiti inhosi.

Minä hieron tennarilla pikkuvarpaankärkeä, vaikka pitäisi antaa edellisellä viikolla tulleen hiertymän olla, ettei haava taas aukea. Mutta en voi olla koskematta siihen, kipu tuntuu selkeänä ja rytmikkäänä tykytyksenä koko jalassa.

- Pääsetkö sä katsomaan matsit keväälläkin?

- Mitä, isä sanoo hajamielisesti, näkee että ajatukset on jossain muualla.

- Niin pääsetkö katsomaan pelit sitten kun ne kaksoset on syntyneet? minä vastaan tarpeettoman hitaasti kuin puhuisin jollekin vähän vajaaälyiselle.

Isä pysäköi hallin pihaan liian lähelle toista autoa ja hekottaa ja pörröttää tukkaani.

- Ne kaksoset, vai ”ne kaksoset”. Totta kai mä pääsen.

Isä nousee autosta ja lisää ohimennen:

- Jos kaikki menee hyvin.

- Ei sillä ole niin väliä, kysyin vaan, minä vastaan yhtä ohimennen ja otan juoksuaskelia hallille, varpaassa tuntuu lämmin veri.