| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Ensimmäinen muistoni kyytöistä
Äiti vei minut ja kaksoisveljeni navettaan tyhjään vasikkakarsinaan, että sai rauhassa lypsää vähät lehmänsä, ei tarvinnut välillä juosta meitä katsomassa. Oltiin niin pieniä, että en muista mitään muuta niiltä ajoilta.
Yhtenä aamuna olikin yllätys, kun karsina ei ollutkaan tyhjä, vaan siellä oli kaksi pientä vasikkaa. Toisesta tuli minun vasikkani, sen nimeksi äiti pani Maituri, ja toisen sai veljeni, sen nimeksi tuli Hymy.
Kyytöt olivat ihan ainoa karjarotu lapsuuteni aikana. Meillä oli vain 3–4 lehmää. Ensimmäiset mitä muistan, olivat Hyöty, Rusko ja Kielo. Rusko oli ruskea, vähän valkeaa viirua selässä ja oli sarvipää ja lapsille vihainen.
Silloin lehmät kävivät metsälaitumilla, meillä oli hyvät aholaitumet. Sieltä saivat kaikki hiven- ja kivennäisaineet, jotka oli talvella jo loppuunkäytetty. Ihmeen vähän ne yleensä sairastelivat, vaikka ne talviruokinnat olivat kovin heikkolaatuiset. Lepistä ja haavasta tehtiin kerppuja kesällä talven varalle.
Tulin miniäksi 18-vuotiaana. Mieheni kotona oli neljä lehmää ja kaksi astutettavaa hiehoa. Lehmien nimet olivat Onnentuoja, Kaunikki, Tarjo ja Kielo, hiehot Oras ja Hempu.
Onnentuoja oli jo vanha, ihan tyypillinen maatiainen. Sisukas ja vähän arka. Ei antanut vieraalle lypsäjälle maitoa, kaviota kylläkin. Se oli sen lehmän viimeinen talvi, se laitettiin teurastamolle.
Näillä lehmillä oli huonot kesälaitumet, kangasmaita ja suonreunoja. Soita rämpiessään utareet ja mahan alusta ihan mutaisena tulivat lypsettäväksi. Anopillani oli hyvin kuuluva karjankutsuääni. Lehmät tulivat mielellään savuille, kun kuulivat kutsun. Savut tehtiin kuivista lastuista, lepänoksista, märästä lastusta tai sammalesta.
Keväällä kylvettiin rehukauraa ja sitä sitten niitettiin lisäruuaksi. Talvella heinien lisäksi hakattiin pehkuista silppuja ja niiden sekaan vähän jauhoja, kasteltiin kuumalla vedellä ja jätettiin vähän hautumaan, ja ape oli valmista jaettavaksi lehmille.
Kaunikki ja Kielo olivat tyypillisiä itäsuomalaisia väritykseltään, mutta jo vähän suurempikokoisia kuin mitä olin lapsena nähnyt. Tarjo oli Onnentuojan vasikka. Enimmäkseen karjaa lisättiin omista vasikoista. Alkuvuosina oli jossain naapurissa sonnipura, jolla käytiin astuttamassa. Joskus se matka saattoi olla viisi, kuusi kilometriä. Sitten perustivat sonniyhtiön, karjaa ruvettiin jalostamaan.
Kyllä ne tuotokset olivat pienet, taisi tuotos olla 10 litran kahden puolen, riippuen ruokinnasta, mutta se maito oli aika rasvapitoista. Kyllä se kotivoi oli hyvää maultaan. Usein hävitettävä lehmä teurastettiin kotona. Siitä sai niin monenlaista syötävää, mikä meni teurastamolle ilmaiseksi.
Kotiin jäi myös nahka, joka sota-aikana varsinkin oli tarpeen. Siitä parkittuna sai perheelle kenkiä ja rukkasia.
Siitä se sitten karja rupesi jalostumaan, kun se paras lehmä käytettiin sillä yhtiön sonnilla ja vasikka jätettiin kasvamaan.
Peltoalan lisääntyessä lehmäluku alkoi kasvaa ja pistettiin joku kivikkoisin pelto jo laitumeksi. Viimein laitumet olivat yksinomaan peltoja ja karjankellot eivät enää kilkattaneet.
Maila Kumpulainen, Lapinlahti
