Itikat suurempia kuin kyytöt

Lapsuudenkotini oli Kaltimonjärveen rajoittuvalla pikkutilalla Enon pitäjässä Pohjois-Karjalassa. Talvisodan syttyessä enolaiset joutuivat evakkoon Lapualle tai Kauhavalle. Olin silloin 7-vuotias. Meillä oli tilan pienuuden (n. 8 ha) vuoksi vain 2-4 lehmää. Evakkomatkalle emme tietenkään voineet ottaa lehmiä mukaan, vaan ne vietiin kylän suurimpaan navettaan "evakkoon". Sen talon väki jäi karjaa hoitamaan toivoen rintaman pysyvän riittävän kaukana.

Pohjanmaalaisen rodun lehmät olivat paljon itäsuomalaista suurempikokoisia, vaikka niitä itikoiksi nimiteltiinkin. Sodan loputtua saimme huhtikuussa palata takaisin Enoon. Lähtiessämme talon isäntä pyysi minua kesäksi paimentamaan itikoita!

Kotiin palattuamme lähdimme ensi työksemme hakemaan lehmiämme naapurista. Navettaan päästyäni ihmettelin, missä lehmät ovat, kun navetta on täynnä vasikoita. Niin pieniltä rakkaat kyyttömme näyttivät Pohjanmaan raskastekoisten lehmien jälkeen. Vasta myöhemmin ymmärsin, miten tarkoituksenmukaisia nämä rotujen kokoerot ovat. Tasaisilla Pohjanmaan niityillä ei lehmiltä vaadita samanlaista ketteryyttä kuin Pohjois-Karjalan vaihtelevissa metsämaastoissa, mistä lehmät vielä 1940-50-luvuilla kesäisin ruokansa hakivat.

Kotitilamme pienuuden vuoksi ei kesäisin laidunta riittänyt omalla maalla. Jouduin 8-vuotiaasta lähtien paimentelemaan lehmiä pitkin maantien varsia ja ns. firman metsissä. Paimenessa olo ei ollut lainkaan vastenmielistä työtä, kun lehmät olivat niin ihania ja luonto ympärillä niin mielenkiintoinen. Paimenessa tutustuin lehmiin yksilöinä. Ne olivat perheenjäseniä, kullakin oma luonteensa. Vuosikausia meillä oli karjan kuningattarena vanha rouva Kilu, jolla oli maata viistävät utareet. Se olisi välttämättä tarvinnut "rintsikat". Usein sen pitkät vetimet olivat haavoilla, kun risut ja piikkilangat raapivat niitä. Se oli muutenkin tiukka lypsettävä, tuntui, että maidon sai kiskoa selkärangasta asti. Haavaisista vetimistä lypsy oli todella hankalaa.

Kilu oli itseoikeutettu kellokas. Kun se kuuli metsässä kaikuvan kutsuhuudon, se johdatti koko karjan lypsypaikalle.

Kesällä karjamme vietti yönsä pienessä järveen rajoittuvassa kotimetsässä. Rannan lähellä metsä oli suopohjaista, loppuosa aukeata saraheinää kasvavaa luhtaa. Suurella vaivalla sieltä niitimme ja haravoimme lisärehua karjalle, kintut kurassa tarpoen.

Eräänä aamuna kaksi lehmää odotteli kotiveräjällä lypsäjää, mutta Kilua ei näkynyt. Äiti arvasi heti, että Kilu on uponnut suohon. Etsintäpartio kuulikin surkeata yninää salakavalasta suonsilmästä, mitä ei ihminenkään olisi osannut varoa. Äkkiä haettiin naapurista apua, ja niin vanha rouva selvisi mutakylvystä säikähdyksellä. Monenlaiset vaarat saattoivat uhata kotieläimiä, vaikka ei enää tarvinnutkaan pelätä susia eikä karhuja.

Karjaamme kuului nuori vaalea Pörri, joka sai nimensä pörröisestä otsatukastaan. Pörrin alkuperää en muista. Useimmat lehmistämme olivat kasvaneet omista vasikoista. Tämä Pörri oli vasta pari kertaa poikinut ja hyvälypsyinen. Sillä oli kuitenkin huono tuuri, kun se nuoruuden uteliaisuudesta keksi ruveta tutkimaan ladon kynnyksen alta pilkottavaa paperisäkkiä. Se sai kurkotelluksi kaulaansa niin pitkälle, että sai nuolluksi säkin sisältämää sinkkivalkoista sen verran, että henki lähti. Iso vahinko, kun meni hyvä lehmä, eikä edes lihaa uskallettu syödä.

Kilun vasikasta Kirpusta tuli minun nimikkolehmäni. Nimensä se sai siitä, kun oli vasikkana niin kova hyppimään. Siitä kasvoi tosi suloinen, herkkälypsyinen lehmä. Lehmisavulla lypsäessäni toista lehmää saattoi Kirppu tulla nuolemaan poskeani karhealla kielellään. Se oli aitoa rakkautta!

Vaikka lapsuuskotini karja oli pieni, kuuluimme silti tarkastusyhdistykseen. "Assistentti" kävi säännöllisin välein mittaamassa maidon rasvaprosentit ja muutenkin tarkistamassa asianmukaisen karjanhoidon. 1940-luvulla ei kotikylämme maantietä talvisin aurattu, joten maitoa ei voitu lähettää meijeriin. Kaikki maito käytettiin kotona, separoitiin ja kirnuttiin voiksi. Kun lehmät olivat kukin vuorollaan "ummessa" ennen poikimista, ei ylituotantoa ollut. Astutus tapahtui naapurin sonnin luona vierilulla. Kerran ollessani suuressa firman metsässä huutelemassa karjaamme iltalypsylle, vastaani metsäpolulla rymisteli omasta aitauksestaan karannut samainen sonni, jonka tiesin vihaiseksi. Ajatusta nopeammin löysin itseni lähimmästä kuusesta, minkä juurella sonni aikansa möykkäsi ja kuopi sammalta.

Kun oli aika luopua rakkaasta kotieläimestä, helpointa oli lähettää lehmä teurastamolle. Kyyttökarjan pito kotitilallani päättyi äitini ikääntymiseen. Veljeni perhe jatkoi karjanhoitoa vielä joitakin vuosia. Nykyisin lehmät ovat tuotantokoneita, silloin ne olivat läheisiä persoonallisuuksia.

Helmi Saarisalo

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious