Kyyttö ay-lehmien joukossa

Suomen karjana kyyttö oli sopuisa luonteeltaan ja tuli hyvin toimeen laitumilla ay-rodunkin kanssa. Muistelen aikaa, kun siirtolaiset eli evakot tulivat kauniina kesäsunnuntaina syntymäkotiini. Olin silloin pikkutyttö. Heillä oli neljä lehmää, joista yksi itäsuomenrotuinen kolmen ay-lehmän joukossa.

Silloin ei ollut varsinaisia peltolaitumia, vaan metsälaitumia. Omaa karjaa oli kymmenen lehmää, lisäksi hiehoja ja vasikoita, joista suurin osa oli itäsuomenkarjaa. Kotoa annettiin kaurajauhoa. Ei silloin vielä tunnettu väkirehua, eikä AIV-rehua tehty. Jauhotkin annettiin niin sanotusti appeessa. Oljet hakattiin silppurilla hienoksi, ja kuumalla vedellä kasteltiin kaukalossa oljet eli silpet ja jauhot sekaisin. Se sitten lehmien eteen varsinkin lypsyn ajaksi. Toinen tapa oli antaa jauhot ämpärissä, siihen kuuma vesi sekoittaen.

Kuivaa heinää tehtiin kesällä paljon. Lehdeksistä tehtiin kerppuja eli tupposia, joita annettiin myös lampaille. Jos oli heinäisiä kauran olkia, niitäkin annettiin. Perunaa kasvatettiin suuret määrät, samoin sokerijuurikasta ja lanttua, jotka hienonnettiin käsisilppurilla pieniksi lehmien syötäväksi. Rehukaaliakin jossain vaiheessa kasvatettiin.

Eivät ne maitotuotokset lehmistä silloin korkeita olleet, kun oli ainoastaan kermameijereitä, esimerkiksi Hatsolassa, mihin äitinikin vei kolme kertaa viikossa, ja neljän paikan kermat vuoroviikoin, hevosella reessä tai kärrin lavalla. Hän kertoi huonon kelin aikaan keväisin vieneensä ensin reellä ja vaihtaneensa välillä kärriin, kun reki ei kulkenut ja matkaa oli noin 30 kilometriä.

Maito separoitiin kotona, jolloin kerma erottui. Osasta kermaa kirnuttiin voita, laskettu kurri annettiin pikkuvasikoille. Kesäaikana kodissani osa kokomaidosta piimitettiin kokoksi, josta tehtiin niin sanottua kesävelliä eli joukkoon laitettiin talkkunajauhoja, jotka olivat tavallaan valmista syötäväksi sellaisenaan viilin seassa. Kyseisestä kokosta tuli hyvä rieska. Edellisenä iltana pantiin rieskaryynit turpoamaan kokon sekaan, aamulla joukkoon suola, kananmuna, ehkä useampikin, ja tuvan uuniin pellille paistumaan.

Maitoa käytettiin juomana, pullataikinassa, jotkut hiivaleipätaikinassa nesteenä ja ruoissa. Muistiini on jäänyt, että nämä siirtolaiset olivat kovia letun ja piirakoiden tekijöitä, joka viikonlopuksi lauantaisin tekivät. Kun he lähtivät pois muualle, he teurastivat yhden lehmän, tekivät siitä sylttyä eli alatoopia nelisen isoa saavillista. En tiedä kuinka he saivat vietyä mennessään. Siinä oli paljon valmista syötävää. Myös äitini teki kuivia sylttyjä, puhdistetuista mahapaidoista ja korvista. Suolista hän keitti saippuaa, puhdisti ne ensin. Koulua käydessäni hän teki lehmien karvoista karvapalloja. Muita palloja ei ollut. Veri otettiin talteen, siitä paistettiin veripalttua eli rieskaa tai lettuja.

Nahkat parkittiin, ja nahkurin käsittelyn jälkeen suutarit tekivät niistä kenkiä ja saappaita, matalia niin naisten kuin miestenkin kenkiä, nahkaompelukoneella miesten rukkasia ja myös naisille käsineitä. Miesten päällyshousujen polvissa näki usein nahkapaikkoja (ratsupaikat), samoin ulkopuseron kyynärpäissä, jotka oli nahkasta ommellut. Nahkasuikaleista olen itsekin ommellut hatun, nahkatakin ja käsilaukun, Moneksi on lehmästä riittänyt. Liha sinällään oli käytössä paistina, jauhelihana, murekkeina, keittona, sylttynä. Suomenkarja oli tuotokseltaan kokoonsa nähden ay-karjaan verrattuna heikompi, mutta ei tietysti voinut vaatiakaan. Vastaavasti syömisiin nähden, kun ei ollut peltolaitumia, ei virtasta, väkirehua, kuten tänä päivänä. Nyt täytyy kaikki olla niin suurellista. Karjakoot, tilat ja tuotantolaitokset, navetat, koneistot. Kysymys: onko ihminen kone?

Kyseinen rotu oli minun mielestäni aika terve, poikkeuksia kyllä oli. Muistan erään hiehon, jonka piti poikia. Ei tullut oireita poikimisesta. Kuukauden kuluttua määräajasta äitini pyysi kylältä erään karjakkokoulun käyneen miehen avuksi. Hän hellakoukun väänsi siten, että sai vedettyä silmien kuopista mustaksi muumioituneen vasikan ulos. Maitoa ei herunut jatkossakaan yhtään tippaa. Se hieho joutui teuraaksi. Oliko odotusaikana joku toinen puskenut, vai oliko kaatunut pahasti, jäi arvoitukseksi.

Itse koin omakohtaisesti tullessani tähän paikkaan: Oli ensikertahieho suomenkarjaa. Se poiki, mutta ei suostunut lypsettäväksi, vaan oli ns. potkuri. Silloin oli vielä käsinlypsy. Noin 13 litraa olisi tullut maitoa pois. Se oli hävitettävä teuraaksi. Muuten säyseä eläin. Monenlaista konstia yritettiin lypsyn onnistumiseen, mutta ei.

Ensikertahiehoilla 15-17 kg oli jo hyvä tulos päivässä. Rasva oli tuolloin 4,5-4,8 %. Siinä vaiheessa maksoi meijeri rasvaprosentin mukaan, nykyisin valkuaisen ja rasvan mukaan.

Tarkkailutiloilla on jo useamman kymmenen vuoden ajan pikkuvasikoille yleensä annettu nimi aakkosjärjestyksessä vuosittain. Minunkin aikana ehti olla esimerkiksi Alku, Bella, Heluna, Hilu, Ilta, Kielo, Kukka, Lemmikki, Mansikki, Mila, Neito, Nyyrikki, Omena, Onnetar, Pielikki, Rusina, Ruusu, Soma, Siru, Sävellahja, Tuulikki, Usma, Ursula, Vini, Ynnikki, Ystävä.

Keinosiemennys ei 1950-60-luvuilla ollut kovin yleistä. Isommilla tiloilla kasvatettiin sonnivasikasta astutussonni, jonka luona naapureista käytettiin lehmiä riimuissa taluttaen. Monet kerrat äitini kanssa käytettiin neljän kilometrin päässä lehmää sonnin pakeilla. Kerran sattui kesäkuumalla niin, että lehmä pääsi äidiltäni irti ja sitten juoksua piisasi, kunnes kiinni saatiin. Sama homma jatkui mieheni kanssa, kun tulin tähän emännäksi. Ei vielä ollut puhelimiakaan, joten kun kerran olimme menossa samalla asialla ja sonnin omistaja kaivolla ollessaan huomasi meidän tulevan, niin hän huusi: "Ei ole sonnia ollut kahteen viikkoon". Ei auttanut muu kuin lähteä etsimään toista sonnipaikkaa. Tänä päivänä jäisivät lehmät sonnin luona käyttämättä, kun eivät ole talutettavaksi tottuneet. Sitä paitsi lehmät syrjäseudulla alkavat olla museotavaraa, kovin on harvassa lehmiä kesäisin laitumilla. Ei kuule ammumista.

Vielä tuosta teurastuksesta. Kotona teurastettiin pikkuvasikoita, joita ei tuotantoon kasvatettu, ja joskus lehmiäkin sairastapauksissa. Teurastamoihin päätyvät nykyisin. Siellä jauhetaan suuret luut ns. luujauhoksi eläinten väkirehun sekaan, osa luista näkyy olevan kauppojen hyllyillä koirien kaluttaviksi myytävänä. Korvat sopivat kuivattuina myös koirille.

Vanhaan aikaan lehmien sarvia on käytetty kupparin sarvina, joilla kuppari imi liiat eli pahat veret ihmisestä pois. Lehmien vanhoista sairauksista "punatauti" oli kesäisin lepikkoisilla metsälaitumilla yleisempi kuin nykyään peltolaitumilla. Tulipa eteeni käärmeen tai päästäisen pistokset, kerran lehmän kaulalle, oli kuin pikkulapsen pää, niin iso turvonnut pallo ja kesti kolme viikkoa sulaminen. Toinen kerta oli takaneljännestississä, ei tullut siitä maitoa. Vanhoissa sekasontanavetoissa sorkat kasvoivat, leikkasin niitä lyhyemmiksi.

Aune Väisänen Virtasalmi

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious