Kyyttö, ihmisen kokoinen lehmä

Elettiin sodanjälkeistä aikaa. Lapsuuskodissani oli pari hevosta, lampaita, muutama kanakin. Sianporsas otettiin keväällä kasvamaan ja teurastettiin syksyllä pakkasten tultua talven ravinnoksi. Navetassa märehti lähes kymmenpäinen lypsykarja, vasikat hyppivät omissa karsinoissaan.

Isoimmissa taloissa kasvatettiin lypsykarjan ohella astutussonni. Kun sonni tuli kahden vuoden ikäiseksi, myytiin se häränostajalle. Lehmät astutettiin ”omalla sonnilla”. Joskus kun astutussonni oli myyty ja lehmä tuli ”härälle”, käytettiin lehmää naapurin sonnin luona. Palkaksi astutuksesta vietiin sonnille ruisleipä, jonka yleensä kuitenkin ihmiset söivät.

Kyyttöjähän ne lehmät lapsuuskodissani olivat. Mietin joskus, että miksi karjassa oli kuitenkin yksi lehmä, jolla oli pienet kippurasarvet, ja toinen lehmä, joka oli kauttaaltaan tummanruskea niin kuin länsisuomalainen lehmä. Lieneeköhän sieltä naapurin sonnista jotain ”vierasta” vivahdetta muuten puhtaan nupon ja kirjavan kyyttökarjan sekaan putkahtanut?

Nimivalikoima lehmillä oli runsas ja rikas. Joskus nimi annettiin poikimispäivän mukaan. Jos lehmä poiki esimerkiksi tiistaina, sai vasikka nimen Tiistikki. Kauneutta lehmävasikoiden nimille myös haettiin, kuten Iltaruusu, Kaunikki, Kukka ja Merikki. Hedelmien nimiä käytettiin niitäkin, kuten Omena ja Rusina. Lehmän poikiessa ensimmäisen kerran ja vasikan ollessa lehmävasikka, tuli nimeksi ehkä Ensikki. Mahtava nimi oli myös raamatullinen nimi Pasuna. Köyhyydessä elävä mökin emäntä napsautti poikineen lehmänsä vasikan nimeksi Punikki. Lieneekö navetassa ollut hauska päivä silloin, kun vasikka sai nimen Riemu tai Lystikki? Sonnivasikoiden nimivalikoima oli niukka, taisipa joku sonnipoika kulkea koko ikänsä vailla minkäänlaista nimeä.

Lehmää, joka tuli kotiin kesällä ajallaan ja toi koko karjan, arvostettiin aikana, jolloin lehmät laidunsivat väljämetsässä, luonnonlaitumilla. Kotiintulijalehmä korotettiin karjassa kellokkaaksi. Laukeri ja Pasuna olivat meillä karjan kellokkaita. Laukerin kello lehmän kaulassa kilkatti ja Pasunalla kalkatti. Karja kuuli missä kellokkaat menivät ja seurasivat perässä.

Keväällä lehmiä paimennettiin kahteenkin otteeseen. Talven jälkeen lehmät olivat suorastaan vauhkoja vapaudestaan. Tarvittiin ihminen laiduntamisen alkupäiviksi seuraamaan eläinten tiimellystä. Kahden talon karjan kohdatessa laitumella talven jälkeen syntyi melkein aina tappelun nujakointia lehmien kesken.

Lehmien rauhoituttua laitumella päästettiin vasikat karjan joukkoon. Vasikoita piti sitten paimentaa muutama viikko. Ne piti opettaa hyppimään vesiojien yli ja seuraamaan karjaa. Vasikoiden paimentaminen oli yleensä lasten työtä.

Kerran olin siskoni kanssa vasikoita paimentamassa. Puolen päivän aikaan pidimme ruokatauon. Voipaperiin käärityt voileivät ja pullosta hörpätty maito maistuivat! Äkkiä huomasimme, että koko karja vasikoineen kaikkineen oli häipynyt näköpiiristä, vain kellokas Laukeri oli jäänyt siihen lähelle ihan kuin odottamaan meitä. Oletimme, että lehmät olivat menneet lähisuolle syömään. Hätistelimme Laukeriakin suolle, mutta se halusi aivan päinvastaiseen suuntaan. Emme millään saaneet sitä kääntymään suolle. Pakko oli lähteä seuraamaan Laukeria. Kuinka ollakaan. Laukeri johdatti meidät kilometrien päähän vaaran kupeeseen, ja siellähän karja oli. Pasuna, vasikat ym. karja nyhti innokkaasti ruohotupsuja kannokossa.

Kerran olin yhden päivän yksin paimenessa. Äiti vei aamusella karjaa sekä minua jonkin matkaa. Kyykäärme luikerteli jossain järventausröteikössä, äiti tappoi sen.

Päivemmällä karja kierteli seutuja, joita en kunnolla tuntenut. Äiti oli neuvonut, että jos lehmät rupeavat päivällä maata, pitää minun ruveta Pasunan kupeeseen ja pitää kellon kantimesta kiinni. Sillä tavalla heräisin, kun lehmät nousevat ja lähtevät kulkemaan jonnekin. Pasunan kupeessa kyllä olin ja kellon kantimesta pidin kiinni, kun lehmät makasivat, mutta nukkunut en, sen verran pelonsekainen mieli salon keskellä oli.

Eläinten sorkat pysyivät hyvässä kunnossa. Kiertely kivisillä kankailla koko kesän hoiti luonnollisella tavalla sorkat. Eiväthän kyytöt myöskään olleet hirveän painavia niin kuin niiden seuraajat ”austikit” ja ”riisiläiset” ovat. Raskas paino ei siis rasittanut kyyttöjen jalkoja.

Maatikki meillä lypsi kai eniten ja Pasuna. Laukeri ei herunut ”korkealle”. Ummessakin se oli peräti kolme kuukautta vuodessa, mutta kotiintulijalehmä Laukeri oli ja sillä oli sen vuoksi varma paikka navetassa.

Poikimisen jälkeen lehmälle valmistettiin heinähaudetta. Poikinut lehmä lypsettiin kolmesti päivässä. Puuämpäriin sullottiin tukko hyviä nurmiheiniä ja päälle kaadettiin kuumaa vettä. Heinien annettiin hautua jonkin aikaa, haudevesi juotettiin poikineelle lehmälle ja haudutetut heinät nostettiin eläimen syötäväksi, niiden päälle ripoteltiin jauhoja.

Valmistettiin myös makua lypsäville ja herutettaville lehmille. Perunoita keitettiin isossa rautapadassa ja ne survottiin. Keitinvesi ja survotut perunat sekoitettiin suuruskepillä, joukkoon lisättiin jauhoja niin että seos oli sakeaa puuroa. Makuseosta laitettiin lehmän juomiseen.

Joskus kun ”koko karja” oli poikinut, ostettiin kaupan rehua säkki. Sitä annettiin sitten kuin syyllisyyttä tuntien ja ikään kuin salaa jollekin hyvälle lypsäjälle. Lehmät, jotka olivat ”isossa maidossa” purivat nurmikasta. Ummessa olevat ja vähässä maidossa olevat saivat tyytyä suoheiniin, jäkkeihin.

Kevättalvella ja jonkin verran kesälläkin lehmille syötettiin perunoita. Perunapelto oli joka huushollissa. Minunkin kotona oli kaksivakoisia monta kymmentä penkkiä. Turnipsia kasvatettiin myös lehmille. Navetassa ei lehmille koskaan tarjottu kylmää vettä juotavaksi, aina se kuumennettiin muuripadassa.

Kerran Mansikki nielaisi perunan väärään kurkkuun. Muistan kuinka koko talonväki auttoi lehmää tukalasta tilanteesta ja onnistuikin siinä. Apuna auttamisessa oli puukeppi.

Perunat kyllä ”siperrettiin” veitsellä ennen kuin vietiin lehmien eteen. Siitä huolimatta ahneesti hotkivalle lehmälle peruna luiskahti väärään kurkkuun.

Lehmille tehtiin apetta olkisilpuista. Ne kostutettiin kuumalla vedellä ja joukkoon ripoteltiin jauhoja. Jauhomäärä oli sitä suurempi mitä enemmän lehmä lypsi.

Iltaruusu oli herkkä, hyvä lypsää, se ei potkinut lypsettäessä. Lapselle, joka opetteli käsin lypsämistä, Iltaruusu oli sopiva lehmä lypsettäväksi. Vaikka lehmällä oli kaunis nimi, oli se mahdoton itsensä sotkija. Makasi aina sonnassaan. Näytti, että se aivan nautti likaisuudestaan.

Leikuna oli tiukka lypsettävä. Turha lasten oli yrittääkään saada maitoa siitä lirisemään lypsinkiuluun... Leikunan juomiseen sekotettiin kaikenlaista ”solkkua”, jota pirtin puolelta tuli. Lehmä oli kaikkiruokainen.

Kerran sitten Leikuna oli yllättäen kuollut yöllä navetassa. Teurastettaessa sen satakerrasta löytyi jotain poikkeavaa. Lieneekö ”kaikkiruokaisuus” sekoittanut eläimen sisuksia?

Pasuna, joka oli karjan toinen kellokas, oli luonteeltaan sosiaalinen. Kesäisin lehmä kellokkaana työntyi karjan etujoukoissa tarhaveräjästä. Karhea hiomaton ääni kuulutti niin, että maisemat raikui: Ammuu, ammuu... Täältä tullaan, kuuleeko lypsäjät!

Omena oli minun oma lehmä. Jostain syystä se myytiin neljän kilometrin päähän naapuriin. Lieneekö myymisen syynä ollut tilan ahtaus navetassa. Tiedossa oli, että uusi koti Omenalle oli erilainen kuin mihin se oli tottunut. Kuitenkin kun muutaman ajan kuluttua mentiin katsomaan lehmää, oli näky surullinen. Omena oli pienentynyt, se oli pitkäkarvainen ja säikky. Vieläkin muistan lehmän pelokkaat silmät.

Maatikki meillä taisi olla paras lypsämään. Se lypsi toista kiulullista kerralla poikimisen jälkeen herutettuna. Kymmenen litraa aamusella ja illalla hieman vähemmän.

Voi kirnuttiin kotona. Kurrista tehtiin piimää. Kurrista hapatettu oli sitä viiliä. Tehtiin myös kokkelipiimää. Viili ”juoksutettiin” hellalla kokkeliksi ja tarjottiin ruokapöydässä kermamaidon kanssa.

Eläimet teurastettiin yleensä kotona. Teurastuksen jälkeen keitettiin mykykeitto. Keittoon laitettiin verestä sekä jauhoista leivottuja mykyjä. Tehtiin myös verimakkaroita ja veripalttua. Kaikki eläimen ruhon osat käytettiin ihmisten ravinnoksi. Keuhkot mm. kypsennettiin uunissa ja syötiin sellaisenaan. Mahapaita pestiin, keitettiin ja syötiin leikkeleenä. Eläinten nahasta, käsittelyn jälkeen tehtiin kenkiä. Vasikannahkasta rukkasia.

Vaikka kotiteurastus olikin yleistä, muistan kun Neito-niminen lehmä meiltä myytiin ”oikealle” teurastamolle 1950-luvun loppupuolella. Surullinen oli tuo aamu.

Neito oli poikinut seitsemäntoista kertaa. Vanhuutensa vuoksi se kai sitten hävitettiinkin. Kerho-tamma oli valjastettu laitareen eteen. Siihen Neito talutettiin navetasta ja muistaakseni ihmiskäsin peiteltiin pehmeälle olkivuoteelle vällyjen alle rekeen. Matka metsätietä pitkin kohti teurasautoa ja maantietä alkoi. Eiköhän Kerho-tammallakin liene vedet pyörineet silmissä siinä reen nytkähtäessä liikkeelle.

Kyyttölehmät olivat hoitajiensa uskollisia, luotettavia ystäviä vuodesta toiseen. Lypsinjakkara ja lämmin lehmän kuve oli monta kertaa ”terapiatuoli”, jossa taloon tullut miniä itki ikäväänsä, ja ehkä sitäkin, ettei ollut toivottu miniä taloon.

Kylällä kierteli huhuja uusista lehmäroduista. Melkein huomaamatta minunkin lapsuudenkotiini ostettiin muutama ”austikas”. Joukkoon tuli myös ”friisiläisiä”. Kyyttökarja joutui väistymään tulleiden tieltä. Kyyttöjä pidettiin vähälypsyisinä ja koko rotua vanhanaikaisena.

Uudet lehmät olivat puheiden mukaan maitolehmiä. Kukaan ei muistini mukaan puolustanut kyyttöjä. Tunteettomasti ilman pohdintoja ne hävitettiinkin. Jälkeenpäin ajateltuna tuo kaikki oli lyhytnäköistä ja ajattelematonta.

Ensikit, Leikunat ja Mansikit ovat olleet ainakin Kainuun korpien perukoissa ihmisille arvaamaton apu monellakin tavalla. Kyyttölehmä oli ihmisen kokoinen lehmä.

Jospa touhukas römeä-ääninen Pasuna työntyisi vielä tarhan veräjästä iltalypsylle!

Signe Huttunen, Kajaani

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious