Kyyttömuistoja

Muistoni ovat ajalta, kun olin 7–11-vuotias, mummolan karjasta. Lehmiä oli keskimäärin viisitoista.

Minun ja vuotta nuoremman serkkuni tehtävänä oli hakea karja väljämetsästä iltalypsylle ja ripsua lypsyn aikana. Laidunalue oli laaja, kymmeniä hehtaareja. Talo oli korkealla mäellä. Mäen rinteet olivat peltoa. Pellot olivat aidatut. Mäen alta noustiin pihaan ja lypsypaikalle aitasolaa pitkin.

Hakumatka alkoi kutsuhuudolla. Vuorotellen huusimme mäen laella: Ptruit lehmät, ptrui tänne ptrui ptruu. Kaunikki ptrui, Valvikki ptrui, Onerva ptrui kottiin ptrui palalle... Ja sitten kuunneltiin, vastaako joku lehmistä. Ei ollut harvinaista, että vastasi huutoon äänellään tai kello kilahti. Ja silloinhan tiesi, missä päin lehmät olivat. Odoteltiin vähän aikaa, lähtevätkö tulemaan kotiin päin. Saattoivat tullakin, aika hitaasti marssien tosin. Tai vain ilmaisivat itsensä ja jäivät syömään.

Ellei kutsuhuuto tuonut vastausta, silloin lähdettiin etsimään. Lehmät olivat tehneet oman hyvän tieverkkonsa metsiin, joten siellä oli helppo liikkua. Polkuja kulki sinne ja tänne. Tienvarret olivat hyvin hoidetut, kaikki syötäväksi kelpaavan kulkiessaan napsivat suuhun.

Välillä kuunneltiin, kuuluuko kellojen ääntä. Jos karja jossakin oli syömässä, silloin kellon kieli antoi ääntä. Jos taas olivat ruokalevolla, silloin oli hiljaista. Hakureissusta saattoi tulla pitkäkin, jos etsimisen aloitti ihan vikasuunnalta. Karjahan voi löytyä päinvastaiselta laidalta. Sienien perässä lehmät kulkivat päivän mittaan paljonkin. Löydyttyä laskettiin, ovatko kaikki laumassa ja näyttävätkö terveiltä. Jos joku puuttui, ei jääty etsimään, vain huudeltiin. Puuttuva saattoi nimittäin ilmestyä jonon hännille jossakin vaiheessa. Ellei, lähdettiin uudelleen etsimään. Sairastuminen tai poikimisen alkaminen olivat yleensä laumasta erillään olon syinä.

Vieläkin näen silmissäni lammen rantaniityllä makailevat valkoselkäiset, ruskeakylkiset lehmät rauhallisesti märehtimässä. Kellokas nousee ylös, venyttelee ja lähtee rauhallisesti kotipolulle. Toiset seuraavat jonossa kulkien perässä. Lehmien tahtiinhan hakijoidenkin piti kävellä. Ajaa, saati juoksuttaa lehmiä ei saanut. Maitonsa pudottavat, jos juoksevat, sanottiin.

Kun tultiin solan suuhun mäen alle, jonosta erkani vaalea Omena omalle polulleen. Omenan emäntä, Huvilan Manta, odotti lypsikkiään noin kilometrin päässä ja sen Omena kenenkään muistuttamatta tiesi. Manta asui mummolan torpassa ja lehmä sai laiduntaa talon maalla. Ja lajitoverien joukkoonhan Omena hakeutui. Yölaidun sille oli aidattu kodin lähelle, mutta aamulla Manta lypsi niin aikaisin, että Omena ehti tulla talon karjan mukaan.

Toiset eivät Omenan lähdöstä välittäneet, vaan nousivat mäelle. Siellä odottivat palajauhot kaukaloissa ja lypsytarhan kiville nuoltaviksi pantu suola. Lypsyn jälkeen lehmät palasivat takaisin metsälaitumelle syömään.

Lehmänhakureissulla piti tehdä myöskin ripsumisvasta. Ripsumista pidettiin lapsille sopivana työnä, vaikka kyllä se aika pitkästyttävää oli. Tuntui, että lehmät oli totutettu siihen, ripsuttiin vaikka ei ollut hyttysiäkään. Ja lapset olivat mukana työssä, tottumassa työn tekoon. Ainahan lypsytapahtuma pyrittiin tekemään lehmälle miellyttäväksi. Hyttysten karkottamisen lisäksi niille juteltiin ja laulettiin.

Mummolassa lypsäjiä oli kaksi. Heillä oli kummallakin omat lypsettävät. Lehmät olivat niin tottuneet omaan lypsäjäänsä, että potkivat vieraalle ja kävelivät oman lypsäjänsä luo.

Lehmien nimiä olivat mm. Kukka, Kaunikki, Ilo, Muisto, Elo, Leivo, Tiistikki, Kuiske, Alku, Ilme, Mansikki, Heluna, Olla, Pilvi, Kaste.

Seuraaviin muistoihin oli väliä liki kaksikymmentä vuotta. Tulin karjatilan emännäksi ja opettelin karjanhoidon. Lehmiä oli kahdeksantoista, ja ne lypsettiin käsin. Kaikki olivat kyyttöjä. Minun oli opeteltava lypsämään ja opettelulehmäni oli Iiris. Sen poikimisesta oli jo kulunut sen verran aikaa, ettei maitomäärä enää ollut suurimmillaan. Iiris oli myös herkkä lypsettävä. Yhteistyö sujui meillä hyvin alusta lähtien. Yhtään potkua en siltä saanut, ja pian alkoi lypsämiseni sujua. Iiriksestä tuli nimikkolehmäni, ja sen lypsin aina ensimmäisenä.

Anja Raatikainen, Tervo

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious