Lehmä

Olen syntynyt vuonna 1946 Karttulassa. Meillä oli lehmiä, sonni, hevosia, emakoita, karju, kanoja, lampaita, koira ja kissoja.

Alle kouluikäisenä opin ensimmäisenä kaikkein tärkeimmän kellonajan. Sen, milloin mentiin navetalle: 14.30. Tiesin, miten viisarit näyttävät, kun oli aika lähteä. Opin ensimmäiseksi pitämään lehmät puhtaina, mitä pidettiin erittäin tärkeänä. Seuraavana vuorossa olivat lypsäminen ja ruokkiminen.

Aluksi meillä oli vain Itä-Suomen karjaa. Nimiä mm. Tuomikki, Tilli, Aamu, Aateli, Manta, Manteli, Omena, Oksa, Onneton. Kun lehmä poiki, vasikan nimen piti alkaa samalla kirjaimella kuin emonsa. Jossain vaiheessa meille hankittiin Länsi-Suomen karjaa ja vielä myöhemmin ayshirelehmiä. Tarkkoja vuosia en muista, joskus 50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa. Samanaikaisesti meillä oli eri rotuja. Syy uusien hankkimiseen oli, että niiden katsottiin tuottavan enemmän maitoa. Länsisuomalaisten lehmien maidon sanottiin myös olevan rasvaisempaa.

Kävin Kuopiossa oppikoulua ja vain kesäisin tarvitsin osallistua talon töihin. Iltalypsy oli kokonaan minun hoidossani. Kello neljä menin tekemään väkirehua parhaiten lypsäville lehmille, jokaiselle oma erikoinen ja erilaatuinen annoksensa. Hain lehmät laitumelta navettaan lypsylle ja lisäruoalle. Avasin vajaan puolen kilometrin päässä olevan laitumen veräjän ja sanoin vain: ”Ptruit kotiin” tai ”Lypsylle” tai vain pari nimeä. Useimmiten lehmät odottivatkin jo veräjällä ja lähtivät rauhallisesti tien viereen tekemänsä polkua pitkin navettaan. Polku oli syntynyt mahdollisimman mukavasti parhaiten sopiviin paikkoihin. Se kiersi kaikki kivet, kiemurteli kuin koriste. Navetassa jokainen tiesi oman paikkansa, kaikkia ei edes tarvinnut laittaa kiinni ruokinnan ja lypsyn ajaksi.

Lypsin lehmät ensin koneella ja sen jälkeen jälkimaidot käsin. Lypsyn jälkeen avasin vain navetan oven ja kaikki tiesivät, minne mennä ja löysivät ilman ohjausta laitumelle. Kuljin vain perässä ja laitoin veräjän kiinni. Sama toistui päivästä toiseen. Loppukesästä lehmät kuljetettiin apilikkoon parin kilometrin päähän. Siellä ne saivat hyvää ravintoa talven varalle. Isä kulki edellä, lehmät ja minä perässä. Olin paimenessa koko päivän. Laumakäyttäytyminen oli hyvin selkeää: Kun yksi kävi levolle, toiset kohta perässä. Kun taas yksi nousi syömään, toinen toisensa perään tekivät samoin. Paimenessa ollessa oli hyvä kerrata vaikkapa ruotsin ja saksan sanoja ja jopa harjoitella ylioppilaskirjoituksiin!

Sovittuun aikaan isä tuli hakemaan meidät takaisin kotiin ja lypsylle.Yöksi lehmät menivät tavalliselle laitumelle, jossa oli vähän vanhan pellon pohjaa, puskia ja puita. Viimeisen kesän meillä oli lehmiä vuonna 1965.

Tuomikki oli punainen, valkoinen leveä juova selässä. Sillä oli ihanat isot uskolliset silmät. Mielestäni se ihan ymmärsi puhettakin. Se oli hieman kookkaampi kuin muut. Se oli hyvin rauhallinen johtajatyyppi. Muut lehmät tavallaan tottelivat sitä. Se kulki usein ihan etunenässä. Mihin se meni, toiset menivät perässä. Jos aita oli rikki ja Tuomikki meni ymmärtämättömyyttään väärälle puolelle, muut lehmät menivät perässä. Tuomikki oli mielestämme niin viisas, että se ei tahallaan mennyt luvattomille teille. Jos se ei mennyt väärälle puolelle, eivät muutkaan lehmät tehneet sitä. Se antoi meille myös paljon maitoa.

Onneton oli vaalea täplikäs, sillä oli iso riippumaha, eikä se olut kovin kookas. Se tuntui olevan sellainen hiljainen tyttö, joka ei pitänyt melua itsestään. Se kulki joukon keskivaiheilla. Mutta kova syömään se oli! Talvella kun lehmät olivat riimuilla kiinni, niin sillä oli aina niskanahka auki, koska se rohmusi vieressä olevan kaverinkin ruokia. Sen niska piti aina voidella.

Aamu oli hyvin rauhallinen ja hyväntuulinen. Ruoan suhteen se oli Onnettoman vastakohta. Se ei paljoa syönyt, mutta se antoi paljon maitoa. Sitä piti lypsää kolme kertaa päivässä parhaimmillaan. Maidon rasvapitoisuus oli hyvin korkea.

Yksi lehmistä oli vähän pienikokoisempi ja itsepäinen. Se piti lypsää aina käsin, lypsykonetta se ei voinut sietää. Eivätkä sitä ihan kaikki edes saaneet lypsää. Sen piti tuntea lypsäjänsä hyvin. Itse kuuluin niihin onnellisiin. Sangollisen se antoi maitoa.

Yksi lehmä pelkäsi takana olevaa lantakourua. Se hyppäsi aina käytävälle kourun yli. Kerran äiti oli yrittänyt avustaa sitä, mutta siitä se ei pitänyt, vaan oli ihan riehaantunut ja tunkenut äidin seinää vasten. Seuraus oli se, että äidin polvi meni sijoiltaan ja lehmä juoksi vauhkona ympäri navettaa. Isä oli kantanut äidin pois ja muljauttanut polven paikoilleen. Lehmän hän oli ottanut kiinni.

Lapsuudessani meillä oli oma sonni. Yksi niistä oli nimeltään Touhu ja toinen Marski. Lehmät asutettiin kotona. Myös naapurit toivat meille lehmänsä astutettaviksi. Äiti opetti seuraamaan lehmien kiimaa näin: ”Jos lehmä hyppää toisen päälle ja alla oleva jää paikalleen, on se kiimoissaan. Jos alla oleva lähtee karkuun, on selkään hyppääjä kiimoissaan. Minun piti tarkkaan seurata lehmien hyppelyä.

Kotona meillä teurastettiin vasikoita, possujen ja kanojen lisäksi. Yleensä teurastus tapahtui ennen perunatalkoita. Lihasta tehtiin talkoisiin tappaiskeittoa mykyineen. Paistin lisäksi tehtiin myös ”tutinaa” ali aladobia.

Lehmät lähetettiin Lihakuntaan teurastettaviksi. Ero lehmästä oli valtava suru, itku tuli. Lehmähän oli ystävä.

Maito lähetettiin meijeriin aluksi kermana. Separaattorilla erotettiin kerma maidosta. Myöhemmin maito lähetettiin sellaisenaan. Lapsuudessani kotona kirnuttiin voita. Itse sain olla sitä tekemässä, eli sain pyörittää kirnun kampea. Mäntäkirnu oli silloin jo vanhanaikainen.

Kotona tehtiin myös jäätelöä. Kesällä se jäädytettiin niin sanotussa jäähuoneessa. Sinne talvella tuotujen jäitten seassa.

Jos lehmä kuoli itsestään johonkin tautiin, se oli suuri suru. Sitä ei kuitenkaan usein tapahtunut. Itse muistan yhden tapauksen, mutta kuolinsyytä en muista. Kuollut lehmä vietiin suoraan suohautaan. Ei niitä itse kuolleita eläimiä ennen jauhettu ruoaksi toisille eläimille!

Kerran meiltä myytiin lehmä noin kymmenen kilometrin päähän. Kuinka ollakaan, lehmä köpötteli takaisin meille entiseen kotiinsa. Läpi metsän kärrytietä pitkin se löysi tiensä takaisin.

Eräs tuttavani kertoi mummostaan, että hänen lehmänsä olivat seurankipeitä ja hän rakasti niitä. Niinpä mummo piti niille seuraa, istui ja virkkasi päivät pitkät lehmiensä luona!

Lehmä tarkoittaa elämää, siitä sinä saat ruokaa, lämpöä, lohtua. Se on uskollinen ystäväsi. Voiko olla mitään sen tyynnyttävämpää ja kauniimpaa kuin lehmä. Se isosilmäinen. Uskollinen, ymmärtäväinen.

Kun hoidat lehmäsi hyvin, se hoitaa sinua ja sinun sieluasi yhtä hyvin.

Mirja Widman

Gävle

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious