Lehmien hoitoa sukupolvelta toiselle

Ensimmäiset tietoni kyytöistä sain äidiltäni. Äitini lapsuudenkodissa Jännevirran Uudistalossa lehmäkarjan pito ja hoitaminen olivat tärkeällä sijalla. Äidin isällä oli liikemieskykyjä ja hän myi myös mm. halkoja Kuopioon. Lisäksi hän piti huolta, että lehmäkarja tuli säntillisesti hoidettua.

Käytännön hoitotyö oli tilan kahden tyttären vastuulla. Kesäisin he mm. joutuivat kiirehtimään lypsylle hyvin aikaisin, sillä maito oli jouduttava laivalaiturille, joka sijaitsi parin kilometrin päässä.

Yhden tyttären mentyä naimisiin maanviljelijä Heikki Ollikaisen kanssa vuonna 1929 he ostivat maatilan Kuopion maalaiskunnasta Kurkimäestä. Näin lehmien hoito ja lypsäminen jatkuivat uudessa paikassa. Aluksi tilallamme toimi kievarikin kyyditysvelvollisuuksineen. Omat muistikuvani kyytöistä alkoivat noin maailmansodan loppuvuosilta.

Meillä oli kylän puhelinkeskus. Kun äitini (isä oli sodassa) jouti käymään navetassa, niin hän pani meidät lapset vahtimaan puhelinkeskusta. Soitot piti yhdistää soittojen aikaan ja töpselit poistaa puhelujen päätyttyä. Kuopion pommitusten aikaan ikkunat piti peittää ja me lapset juostiin navettaan ”pommisuojaamme”. Näin lehmät toimivat lapsille rauhoittelijoina. Sotapelot haihtuivat tai ainakin tuntuivat kaukaisemmilta lehmien seurassa.

Lapset olivat siihen aikaan enemmänkin navetassa. Pystyimme auttamaan äitiä esimerkiksi ruokinnassa, pudottelimme ylisen luukusta heiniä ja pehkuja. Levitimme niitä lehmien eteen. Veimme väkirehusankoja lypsyn aikana lehmille. Tasoittelimme tunkioita lantalassa. Pumppasimme vettä juomavesisäiliöön. Syötimme sikoja ja kanoja, jotka olivat omassa osastossaan navetassa. Lypsävät lehmät olivat toisella puolen navetan käytävää. Ummessa olevat ja hiehot toisella puolen.

Parista ladosta peltojen keskeltä ajettiin lisää heiniä kevättalvisin, kun ylisheinät loppuivat. Puimaliiteristä tuotiin lisäksi pehkukuormia, joita myös syötettiin lehmille lisärehuna.

Kesän kynnyksellä aikaisintaan 15. päivä kesäkuuta lehmät vietiin metsälaitumelle. Muistan, että ne talutettiin jokainen erikseen, koska metsälaidun sijaitsi lähellä. Johtajalehmälle ja toisellekin vanhemmalle lehmälle pantiin kellot kaulaan.

Metsäala oli laaja ja soiden takia oli hakumatkalla johdateltava lehmiä määrättyjä kulkuväyliä pitkin, jotka kestivät lehmien painon. Äiti lähti kello neljältä tai viideltä hakemaan lehmiä tarhaan. Hänellä oli kaunis karjankutsuntaääni. Hän huuteli esimerkiksi näin: ”Hoi Mansikki, hoi Oikku, hoi Muurikki, tui tui.” Silloin tällöin pelkät tui tuit.

Johtajalehmä reagoi kutsuun kalkauttamalla kelloaan ja äitiä seuraten lähdettiin kohti lypsytarhaa. Yksi sivulaidun sijaitsi Savon rataa lähellä ja oli huoli, etteivät lehmät karkaisi kiskotukselle. Varotoimenpiteistä huolimatta muistan lehmän jääneen junan alle. Lehmän kuolema junan alle koettiin suurena vahinkona. Lihatkin saattoivat turmeltua, ettei niistä ollut ravinnoksi.

Veräjän luo lehmät koottiin ja niille (vaikeammin lypsettäville) annettiin ensin jauhoa, että ne pysyisivät paikoillaan. Lehmisavuja ja ripsuntaa käytettiin myös paarmojen karkottamiseksi.

Tavallisin tauti laidunaikaan oli punatauti. Se johtui hyönteispunkista eläimen nahassa. Maitokin muuttui loisen takia punertavaksi ja oli eläimille kiusallinen. Nahkakin saattoi pilaantua loisen takia käyttökelvottomaksi. Nännihaavoja hoidettiin erilaisin salvoin.

Karjamme lehmät olivat itäsuomalaisia kyyttöjä. Väriltään ne olivat ruskeankirjavia. Toisella oli ruskeata enemmän kuin toisella ja toisella valkoista enemmän kuin toisella. Yleensä ne tunnisti parhaiten värikuvioiden perusteella.

Mielestäni lehmät olivat sitkeän tyylisiä, sanotaan ”kuivahkoja”. Luusto erottui selvästi nahkan alta. Jalat olivat terveet, utareet hyvämuotoiset. Synnytykset saattoivat olla vaikeitakin. Luonne tuntui joskus itsepäiseltä.

Pyrittiin yleensä herkkälypsyisyyteen jalostuksessa ja myös kestävyyteen ja pitkämaitoisuuteen. Ne olivat helposti käsiteltäviä osin sarvettomuudesta johtuenkin. Jokunen potkijalehmä saattoi olla joukossa, joita oli varottava lypsettäessä.

Maito separoitiin voiksi puukirnussa. Hera käytettiin ruokapöydässä kirnupiimänä. Kurrimaito saatettiin piimittää osin kokkelipiimäksi. Yleensä se juotettiin vasikoille tai syötettiin haudutettujen perunoiden kanssa sijoille.

Sonnivasikat teurastettiin kaikki. Kotiteurastuksissa liha käytettiin tarkkaan. Liha oli mielestäni maukasta erilaisissa ruuissa.

Nahkat tai vuodat teurastuksissa pantiin meillä liiterin seinälle kuivumaan. Kuopion markkina-aikaan ne koottiin nippuun ja vietiin parkittaviksi kaupunkiin. Kyläsuutari teki parkituista nahoista lapikkaita, joilla päästiin suksilla hiihtäen kouluun.

Vuonna 1956 tehtiin meille uusi navetta ja niillä main siirryttiin ayshirekarjaan. Se johtui yleisestä trendistä. Ayshirekarja tuli suosituksi ja halusimme olla mukana. Halusimme kehittyä karjanhoidossa ja puhuttiin, että ne ovat parempituottoisia ominaisuuksiltaan ja mm. teurasvasikat nopeampikasvuisia.

Aarno Ollikainen

Kurkimäki

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious