| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Lehmisavut
Kyyttövasikka oli pienempi ja sirompi kuin nykyiset rodut. Jaksoin kantaa muutaman viikon ikäisen vasikan mummun nähtäväksi tupaan.
Emälehmät olivat myös kevytrakenteisimpia. Voi sitä ryntäystä keväällä, kun ne pääsivät ensi kerran ulos. Ovenpielet ryskyen ne rynnistivät menemään.
Oli kovat voimain koitokset, että mistä lehmästä tulee sen kesän johtaja. Sille pantiin yleensä sitten kello kaulaan (kellokas). Ja koko päivän ne jaksoi juosta hännät pystyssä ympäri hakaa, ennen kuin ne rauhoittuivat. Ei nykyiset pysty siihen!
Lehmisavut tehtiin joka lypsykerta. Siinä ne rauhassa märehti ja odottivat lypsyvuoroaan. Karkeata suolaa laitettiin kiville, josta ne sitten nuolivat sitä. Koivun ja lepän oksista tehtiin vastat, jolla ripsuttiin kylkiä ja mahan aluksia, jos oli paarmoja ja kärpäsiä, että sai lypsettyä.
Kerran ostettiin lehmä naapurista, eikä tiedetty sen tapoja. Menin ripsumaan sitä, niin se potkaisi minua päähän. Taju meni ja hengitys salpaantui. Sorkan jälki meni mustaksi ja sitten ajan kanssa kirjavaksi. Siitäkin selvittiin!
Möyrytautiahan niissä oli joskus. Ne piti hävittää, kun ne tuli ihmisenkin päälle. Semmoisia elukan ostajia oli, jotka kierteli ostelemassa ja veivät teuraat jonnekin, en tiedä. Perunatalkoisiin yleensä syksyllä tapettiin vasikka talkooväen syötäväksi.
Muutamissa taloissa oli sonni ja kyläläiset käyttivät lehmänsä sonnin luona. Joskus oli useampikin lehmä päivässä, jopa kaksi lehmää samaan aikaan.
Sitten tuli sonniosuuskunta ja siitä se jalostus varmaan alkoi. 1960-luvun alkupuolella taisi ruveta tulemaan ayshire-lehmiä, sitten friisiläisiä ja liharotuja. Ei ne kyyttöjen maitomäärät kovin suuria olleet - 15 litraa - ja ehkä ihan parhailla parikymmentä litraa.
Maito separoitiin kotona ja kermat vietiin meijeriin hevoskyydillä pari kertaa viikossa. Vakituinen kermakuski piti olla, joka vei kyläkunnan kermat. Kotona kirnuttiin voi omiin tarpeisiin.
Nimimerkki Ellun kana
