MIRJAMINKUKKA ja muita kyyttöjä

Liitekuva: Lehmiä suolapalalla, tähti otsassa on Ista. Pojat tarkkailevat

Synnyinkotini, jonka karjataloutta seuraavassa hieman muistelen, sijaitsee Heinäveden pitäjässä Etelä-Savossa. Kotitaloni edusti 1940-50-luvun tyypillistä savolaista maalaistaloa jossa oli hyvin monipuolinen kotieläinkanta. Meillä oli lehmiä ja muuta nautakarjaa, lampaita, sikoja, kanoja ja tietenkin hevosia. Kotieläinkantaan kuului itsestään selvyytenä myös metsästyskoira, pystykorva, ja muutamia kissoja. Navetta oli hirsirakenteinen pitkäparsinavetta, jossa oli betonilattia, lantakourut ja ruokintapöytä joka voitiin sulkea vetämällä liikkuva puinen sulkulaite kiinni aamu- ja iltaruokinnan päätyttyä. Juottojärjestelmä oli sikäli uudenaikainen että elämillä oli betoniset juottokupit joihin vesi tuli paineella säiliöstä johon se pumpattiin läheisestä kaivosta. Joskus talvisin vesi saattoi kaivosta loppua ja sitä ajettiin liisterekeen asetetulla suurella puisella tynnyrillä mäen alla olleesta lähteestä. Vedenhakuhevosena paras oli ruuna Jymy, joka osasi tehdä vedenhakureissun ilman ohjaksiakin. Muistan poikasena mielelläni käyneeni vedenhaussa kun se oli aamu- tai iltahämärässä jotenkin jännää.

Nautakarjamme oli Itä-Suomen kyyttöjä, värityksestä päätellen ehkä kahta eri sukulinjaa. Tilan oman karjan alkuperästä ei minulla ole tarkempaa tietoa, mutta isoukkini Anders Poutiainen (s. 1835) oli tullut tilalle isännäksi 1865 Heinäveden toiselta kylältä jonne hänen isänsä oli siirtynyt Tuusniemeltä 1845. Uskoisin että he ovat tuoneet siirtyessään ainakin nautakarjaa ja hevosia ja mahdollisesti muutakin karjaa mukanaan. Tämän sukulinjan lehmät olivat väriltään aika punavoittoisia, kuitenkin niillä oli valkoinen selkä ja mahanalus siis tyypillisiä kyyttöjä. Toinen, huomattavasti vaaleampi sukulinja oli peräisin äitini kotoa. Hän oli tuonut mukanaan perintölehmän, Unelman, joka oli isokokoinen ja sillä oli kyljissä vain rajoitettu ja osittain pilkullinen vaaleanpunainen väritys. Tämän sukulinjan osuus karjasta lisääntyi vuosien mittaan. Se oli muistini mukaan isompi kokoinen, ehkä parempituottoinen ja sen vuoksi sitä hieman suosittiin. Ehkä osittain myös siksi että kantalehmä tuli äitini kodista joka oli kyllä vain parin kilometrin etäisyydellä.

Karjassamme oli myös kolmas sukulinja joka poikkesi selkeästi edellisistä. Se oli hyvin tummakylkinen, hieman juovikas ja valkoista oli vain mahanalus ja joillakin eläimillä pää, ei aina lankaan valkoista selkäjuovaa. Erityisesti muistan yhden yksilön ehkä mieleeni jääneen erikoisen nimen, MIRJAMINKUKKA, vuoksi, mutta myös koska se oli hieman karjasta poikkeava yksilö muutoinkin. Mirjaminkukka oli matala voimakastahtoinen yksilö. Se poiki aina elo-syyskuussa niin että otimme sen metsälaitumella käyvästä karjasta pellolle liekaan poikimista odottamaan. Tarkkailin itsekin sen poikimista ja muistan sen olleen vasikkaansa kovasti puolustava. Sitä oli hieman pideltävä jotta saimme vasikan siltä otettua. Mirjaminkukan utareet olivat mahtavat mutta ei se mikään hyvä lypsylehmä ollut. Tyypiltään se oli ehkä hieman lihatyyppinen ja utareetkin olivat ns. lihautareet.

Olen jälkeenpäin miettinyt että mistä tämä väritykseltään ja ehkä muiltakin ominaisuuksiltaan poikkeava sukulinja oikein oli peräisin. Muussa yhteydessä selvisi että Saastamoinen-yhtymän omistamassa Papinniemen kartanossa (nykyisin Valamon luostarin hallussa) oli mustavalkoista rotua joka oli peräisin Tanskasta tuodusta friisiläiskarjasta. On hyvin todennäköistä että taloomme oli hankittu sonni tai ostettu lehmä kartanosta. Papinniemen kartano oli edistyksellinen kartano ja edelläkävijä kuten yleensä kartanot siihen aikaan. Muistan, että käytimme siellä emakoita karjulla veneellä vesistön yli joskus 1950-luvulla. Karjumatka jäi mieleeni koska se oli aika jännittävää viedä korkeassa laatikossa ollutta isoa emakkoa veneessä useita kilometrejä järven yli. Siinä tarvittiin kylä kahta venettä ja useita miehiä (myös poikia).

Tämä tumma sukulinja jäi mieleeni myös sen vuoksi että se oli hyvin arka punataudille. Karja kävi siihen aikaan metsälaitumella ja punatauti oli jokakesäinen riesa. Ei tainnut mennä yhtään kesää ilman yhden tai jopa useamman lehmän menetystä. Eläimiin tarttui puuntäitä (puutiaisia) lepikoista ja niitä oli kaikissa lehmissä ohuissa nahkan osissa, rinnassa, kaulassa ja utareiden alueella. Punatautinen lehmä otettiin navettaan ja sitä koetettiin hoitaa kotikonstein juottamalla sille pullosta pellavansiemenlimaa. Sen sonta muuttui kovaksi ja punataudille ominaisesti, virtsa punaiseksi. Eläinlääkäri oli kaukana 40 km:n päässä Heinäveden kirkolla, eikä meillä ollut puhelintakaan. Joskus hänet kyllä saatiin apuun mutta ei sekään aina lehmää enää pelastanut. Muita sairauksia lehmissä ilmeni aika vähän ja poikimisetkin sujuivat yleensä itsekseen. Poikimahalvauksia alkoi ilmetä sitten kun tuotostasoa voimakkaammalla ruokinnalla nostettiin.

Eläinten talviruokinta perustui heinään ja olkeen. Heinänteko oli kesäkauden tärkein työ joka vei kaikkine vaiheineen ainakin kuukauden. Heinänteko aloitettiin aina kotipelloilta. Niitettiin viikatteella, haravoitiin puuharavoilla ja seivästettiin. Heinäveden pellot ovat hyvin kivisiä eikä pelloille ilman perusteellista kiveämistä ollut koneilla mitään asiaa. Sen vuoksi heinänteko pelloilta oli miesvoimin tehtävää ja olivat siinä naisetkin apuna ja me lapsetkin. Muistan että isä teki meille veljeni kanssa kokomme mukaiset viikatteet ja haravat ja siinä opettelimme työt aikamiesten rinnalla. Seivästämiseen pääsimme mukaan vasta hieman vartuttuamme. Meillä käytetyissä seipäissä oli vain alatappi, yleensä käytetyt välitapit korvattiin heinäsolmulla eli pannalla. Sen tekeminen oli tarkoin opittava jotta se varmasti piti. Korjatessa tapittomista seipäistä oli se etu etteivät tapit olleet hidastamassa seipään purkua.

Suoviljelykset, joita oli enemmän kuin puolet pinta-alasta, olivat sileämpiä ja niillä voitiin käyttää hevosniittokonetta ja haravakonetta. Sielläkin nurmi korjattiin heinäksi ja heinän vuoroviljelyssä käytettiin yleensä viljana kauraa. Suopellot olivat kauempana talouskeskuksesta ja heinä korjattiin latoihin joista se talven mittaan ajettiin hevosella heinähäkissä navetan parvelle tarpeen mukaan. Heinän lisäksi lehmille annettiin poikimisen jälkeen hieman jauhoja, enimmäkseen kauraa tai kauran ja ohran seosta. Tavallista oli antaa väkirehu ns. suuruksena eli jauhoihin lisättiin hieman lämmintä vettä ja annettiin jauhojen turvota. Varsinkin poikimisen jälkeen, ensimmäinen jauhoannos oli hyvin haudutettua ja se kyllä aina kelpasi. Jauhojen käyttö oli aika vähäistä ehkä 2-3 kg lypsyn yhteydessä hieman tuotoksesta riippuen. Kuivikkeina käytettiin turvetta, olkea ja joskus myös muurahaispesistä otettua kariketta.

Elämiä pidettiin puhtaana harjaamalla ja tarvittaessa myös pesemällä. Lanta poistettiin kolalla lantakourua pitkin ja sitten lantaovesta ulos lantalaan. Lantalaa tyhjennettiin myös talvella. Liisterekeen sovitettiin lantakori joka oli pellolla helppo kumota puisen kangen avulla lumeen lapiolla tehtyyn paikkaan. Lannanhoidon kannalta suositeltavampi tapa oli ajaa lanta pellolle isoihin lantatunkioihin. Keväällä sitten lanta levitettiin käsipelissä talikolla tasaisesti pellolle.

Lehmät poikivat enimmäkseen kevättalvella (poikkeuksena Mirjaminkukka ja muutama muu lehmä). Niinpä maidontuotanto oli maksimissaan laidunkaudella niin meillä kuin yleensäkin maassa. Lehmät kävivät pääasiassa vielä 1950-luvullakin Itä-Suomessa metsälaitumilla mutta siellä oli aika hyvin rehua saatavilla. Osa laidunalueista oli entisiä kaskimaita ja niiltä oli korjattu kaskeamisen jälkeen niittyheinääkin. Metsäalueet joilla lehmät liikkuivat olivat laajat mutta kuitenkin pisteaidoilla ympäröidyt. Niinpä veräjiä ja portteja riitti teillä tiheään. Syksyisin sienten tultua esiin, karja etsi niitä sellaisistakin metsistä joissa ne eivät kesän aikana laiduntaneet. Joskus lypsy myöhästyi, kun lehmät eivät tulleetkaan normaali aikaan kotiin. Niitä jouduttiin etsimään kaukaakin. Olin innokas hakemaan lehmiä laitumelta ja sain sitä paljon tehdäkin.

Lypsytyö tapahtui käsin niin talvella kuin kesälläkin. Kotitalossani oli noin 15-16 lypsävää mutta keskitalvella niistä oli varmaan ummessa kolmannes. Lypsy tapahtui terässankkoihin ja maito siivilöitiin tonkkaan. Erillistä maitohuonetta ei vanhassa navetassa ollut mutta maidon käsittely tapahtui eläimistä erillään navetan etuosassa missä oli vesisäiliö. Huonojen kulkuyhteyksin vuoksi maitoa ei viety meijeriin. Kotivoin valmistus oli tärkeää ja sitä myytiin suoraan kotoa mökkiläisille ja kylän kauppoihin.

Maitotuotteita käytettiin runsaasti kotona. Omaa perhettäkin oli aika paljon kun samassa taloudessa asui kaksi veljestä perheineen ja lisäksi oli säännöllisesti työmiehiä ja apulaisia talon ruuassa. Erityinen herkku oli kokkelipiimä. Se oli usein iltaruokana ruisleivän kanssa. Toinen mieleen jäänyt maitotaloustuote oli kirnupiimä jota tuli voin valmistuksessa. Varsinkin kesällä kylmä kirnupiimä oli yliveto juoma ja sitä oli aina mukana heinäpellollakin. Ternimaito tai juustomaito, niin kuin me sitä kutsuimme, oli toinen herkku jota vieläkin kaipaa.

Pitkän talven jälkeen eläinten laitumelle lasku oli suurtapaus niin lehmille kuin hoitajillekin. Ennen laitumelle laskua lehmille pantiin kaulaan kello. Johtajalehmä sai kuuluvimman ja parhaan vaskikellon, muut vaski- tai peltikelloja. Kellot olivat tärkeitä kun karjaa jouduttiin joskus etsimään lypsylle laajoilta metsälaitumilta. Eläimet tunnettiin tietenkin nimellä mutta aika tarkkaan myös yksilöinä. Oltiinhan niiden kanssa tekemisissä kahdesti joka ainoa päivä. Kyytöillä oli aika vahva luonne, eikä hiehojen lypsyyn opettaminen ollut aina helppoa. Lypsäjät saivat kyllä alkuun potkuja, mutta useimmista kehittyi ajan mittaan rauhallisia eläimiä.

Lehmät olivatkin pitkäikäisiä. Ne saattoivat poikia 10-15 kertaa eikä niiden tiinehtymisessä yleensä ollut ongelmia. Utaretulehduksia kyllä esiintyi mutta ei se ollut mikään suuri ongelma. Aiemmin mainitsemani punatauti on jäänyt mieleeni suurimpia menetyksiä aiheuttaneena sairautena niin kauan kuin lehmät kävivät metsälaitumilla.

Kesällä lehmiä varten tehtiin karjapihaan aina savus lehmien rauhoittamiseksi kärpäsiltä ja muilta syöpäläisiltä. Ne tekivät karjan rauhattomaksi ja hankaloittivat lypsytyötä. Savuksen teko oli oma rituaalinsa. Erikseen kivillä ympäröityyn tulipesään pantiin ristiin rastiin pieniä hyvin palavia puita tai lastuja. Kun ne lähtivät hyvin palamaan, ne peitettiin tuoreilla lepänoksilla, sammalella tai muulla materiaalilla. Se tukahdutti sopivasti tulta mutta se ei saanut kokonaan sammua jotta savua tuli koko ajan. Lehmät osasivat nauttia savusta ja johtajalehmä otti aina parhaan paikan savuksen läheltä ja märehti siinä onnellisena. Palana oli puukaukalossa kaikille tarjona jauhoja johon oli sekoitettu suolaa.

Loppukesällä rehunsaanti metsälaitumilta alkoi ehtyä ja lypsylehmät otettiin liekaan heinänteon jälkeen kasvaneille äpäriköille. Niille annettiin pari kertaa päivässä uusi alue syötäväksi. Juotavaksi viettiin ämpärillä vettä tai annettiin niiden juoda ojasta. Kun yöt olivat vielä lämpimiä, lypsy suoritettiin pellolla ja eläimet jäivät yöksikin ulos. Viimeinen vaihe oli paimentaa karjaa sänkipelloilla ja missä vain syötävää vielä oli. Silloin lehmät vietiin jo yöksi navettaan ja lypsettiin siellä.

Lehmien mukana oli myös nuorta karjaa. Keväällä syntyneille vasikoille oli oma pieni aitauksensa. Niille vietiin sinne jauhoa ja kuorittua maitoa eli kurria. Vanhempien vasikoiden ja hiehojen lisäksi karjan mukana oli aina myös nuoria sonneja ja joskus isompikin sonni. Omasta karjasta kasvamaan jätetty sonni oli aina parhaiden lehmien jälkeläinen ja joskus sen isä oli jopa sonniyhdistyksen omistama kantakirjasonni. Kovin monivuotiseksi ei sonnia yleensä pidetty sillä niitä ei olisi voitu pitää karjan mukana laitumella. Kun lehmät poikivat keväällä, huhti-toukokuussa enimmäkseen, sonnia tarvittiin sitten kesän aikana.

Suomenkarjan nuoret sonnit (sonnin purat) olivat yleensä aika taitelunhaluisia ainakin keskenään laitumella, harvemmin kuitenkaan ihmisille vihaisia. Karjanjalostusta harjoitettiin valitsemalla lehmävasikat parhaista lehmistä ja niille käytettiin mahdollisuuksien mukaan myös Sonniyhdistysten kantakirjasonneja. Muistan itse käyttäneeni joitakin kertoja lehmää noin seitsemän kilometrin päässä olevalla yhdistyksen sonnilla. Olihan se aika pitkä talutusmatka mutta lienee ollut vaivan arvoinen. Karjan tuotostaso oli tuohon aikaan 2000-3000 kg keskimäärin ja rasvaprosentti liikkui 4,5- 5:n paikkeilla.

Talon sonnia käyttivät myös lähiseutujen muutaman lehmän karjat kun heillä ei ollut mahdollisuutta pitää omaa sonnia. Talon sonni oli usein nuori, juuri siitoskykyinen ja täysikokoisen lehmän astuminen tuotti kokoeron vuoksi joskus vaikeuksia. Tilannetta autettiin kaivamalla lehmän takajalkojen alle kuoppa ja homma hoitui sitten hyvin.

Kyyttökarjaa pidettiin meillä 1950-luvun loppuun saakka eikä eläimiä muistini mukaan ostettu lainkaan tilan ulkopuolelta. Ainoa uudistus karjaan tilan ulkopuolelta tapahtui käyttämällä sonniyhdistyksen sonneja parhaille lehmille mutta sekin oli pitkien matkojen vuoksi hyvin rajoitettua. Ensimmäinen kosketus muun rotuiseen lehmään oli kun Salmista tuli siirtolaisperhe sodan aikana ja heillä oli ayrshire-rotuinen lehmä. Se oli ensimmäinen kosketus muuhun kuin itäsuomalaiseen kyyttöön. Meidän kyytöt eivät kuitenkaan saaneet Ay-rodun sekoitusta tässä tilanteessa.

Ensimmäinen uudistus rotuvalikoimaan oli 1959, kun sain vanhempani hankkimaan länsisuomen karjaan kuuluvan hyväsukuisen hiehon, Istan, Suomen karjanjalostusyhdistyksen kautta. Hankinta osoittautui hyvin onnistuneeksi, sillä Ista saavutti tarkkailuvuonna 1964-65 sellaisen tuotoksen, että pääsi 200 rasvakiloa tuottaneiden lehmien listalle paikallisen lehden uutisiin. Vuosituotos oli 5497-240-4.4. Herutuslista osoitti Istan heruneen 29.4 kg:n päivätuotokseen, joka oli suomenkarjan lehmältä todella hyvä saavutus. Niinpä Istasta tuli karjan uusi kantalehmä ja Itä-Suomen kyyttöjen osuus karjassa alkoi vähetä.

Uutena maitorotuna alkoi 1960-luvulla levitä friisiläinen rotu. Friisiläissonneja alettiin käyttää suomenkarjan lehmien siemennykseen ja siirtyä siten asteittain suomenkarjasta friisiläisiin. Uuden sukupolven astuessa vastamaan karjasta se vaihtui aika nopeaa vauhtia ensin länsisuomenkarjan suuntaan, sitten risteytyksellä friisiläisten suuntaan. Lopulta karjaan hankittiin myös Ay-rotuisia lehmiä. Kun maidontuotannosta luovuttiin 1970-luvun loppupuolella, lehmäaines oli pääosin Ay-rotuista.

Esko Poutiainen

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious