| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Muistelen kyyttöjä
Olen kohta 70-vuotias. Kotipaikkani oli Petronniskan tila Pielaveden Petäjäjärvellä. Muisteluni kohdistuu pääasiassa 1940-50-luvuille. Lehmämme, joita tavallisesti oli viisi, olivat itäsuomenkarjaa. Navetassa oli lehmänparsien lisäksi parsi hieholle, aitaukset vasikoille, lampaille ja sialle sekä orsi kanoille.
Heinää tehtiin niityiltä ja ahoilta, kaikki luonnonheinää, kylvöheinää tuli vasta 1950-luvun loppupuolella. Navetan vastapäätä oli lato, johon talvella heinää ajettiin niityn vieressä sijainneesta isommasta, "läpiajettavasta" ladosta. Liistereen päällä oli heinähäkki, ajaja oli kuorman päällä.
Heinänteko tapahtui käsivoimin, niitettiin viitakkeella (=viikate) ja säiden mukaan kuivatettiin joko levällään tai seipäillä. Naapurin hevosvetoinen niittokone tuli avuksi 1950-luvun lopulla tasaisimmilla suoniityillä. Kuivat heinät ajettiin hevospelillä latoon, aikaisemmin reellä ja joskus kumipyöräkärrien tultua niillä.
Heinän jatkeeksi syötettiin kevättalvella lehmille myös tuuttoja eli lehdeksiä, jotka kesällä tehtiin kimpuiksi ja kuivatettiin. Nämä maistuivat hyvin myös lampaille. Kyytöt olivat mielestäni vaatimattomia ruoan suhteen, eikä paremman ruoan vaatiminen kai olisi mitään auttanutkaan!
Nimistä muistan sellaisia kuin Lemmikki, Lehikki, Lystikki, Kaunikki ja Nyyrikki. Mistä lehmät olivat meille tulleet, en muista, mutta siihen aikaan kaikilla tiloilla kylällämme oli näitä itäsuomalaisia. Astutettavana lehmiä käytettiin naapurin sonnilla.
Alkukesästä lehmät olivat metsälaitumella, josta illaksi tulivat pihalaitumelle lypsylle. Pikkupoikana olin mielelläni äidin apuna laittelemassa lastuista ja turpeista itikkasavuja sekä ripsumalla hätistelemässä. Herkkuani oli lämmin, vastalypsetty maito, jota varten minulla aina oli lypsyllä muki.
Lypsämisestä muistan, miten läheinen suhde oli lehmillä ja lypsäjällä. Kun äidillä oli jotakin murheita, hän painoi päätään lehmän kylkeä vasten ja antoi kyynelten valua kylkeä pitkin. Hyvällä päällä ollessaan äiti usein hyräili lauluja. Ja lehmät näkyivät hyvin ymmärtävän lypsäjän mielentilan!
Kylällämme oli pääasiassa pieniä tiloja. Kun lehmät olivat metsälaitumilla, piti niiden ympärillä olla aidat ja teillä portit. Niinpä Petäjäjärven kylätiellä kotoani Uitonsiltaan maantielle (matkaa 3,5 km) oli enimmillään kymmenen porttia. Mielellään isännät hevoskärrissä istuessaan pitivät kyydissä jotakuta lasta, joka aukoi ja sulki portit.
Syyskesällä lehmiä pidettiin liekassa niityillä, joilta heinä oli korjattu ja joille oli noussut uusi kasvu, äpäre.
Muutamia kertoja olin paimenena, kun lehmiä käytettiin kunnan metsässä, jossa aukkopaikoilla oli hyvää ruohoa ja maukasta voiheinää. Vanhimmalla lehmällä oli kaulassa kello ja lehmää sanottiin kellokkaaksi. Toiset lehmät seurasivat sitä. Paimenena ollessani lehmät tavallisesti seurasivat minua helposti, tarvittaessa ohjasin kellokasta kepillä tai talutin kellon hihnasta. Kaunikki oli meillä kellokas kauan, myöhemmin Lemmikki. Pitkältä tuntui päivä ja puolikin siellä metsässä, ennen kuin lehmät tuotiin iltalypsylle.
Kaunikki oli lehmistä vanhin ja kookkain. Se tiesi asemansa ja myös toiset lehmät kunnioittivat sitä. Kaikki lehmät olivat suhteellisen rauhallisia. Ainoastaan Lehikki, ainoa sarvipää, oli joskus vähän vikuri, mutta totteli kyllä hoitajiaan sekin. Kaunikissa oli eniten ruskeaa, toisissa vaaleampaa ruskeaa, mutta Lystikki oli lähes valkoinen.
Vaikka lehmien ruoka ei aina ollut niin korkealaatuista, ne kuitenkin lypsivät maitoa perheemme tarpeeksi, paitsi ehkä kevättalvella, jolloin parhaat heinät oli syöty ja jolloin joku lehmistä oli ummessa.
Tuona aikana ei meidän kylällemme vielä tullut ayrshire-lehmiä. Viimeiset lehmät meiltä lähtivät sitten, kun äiti ja isä eivät ikänsä ja vointinsa takia pystyneet enää niitä hoitamaan ja lapset olivat jo maailmalla, 1960-luvulla. Luopuminen oli varmasti vaikeaa.
Pertti Sulasma Maaninka
|
|
