Pihkainmäen Karhulan kyytöt

Sain äidiltäni mieluisan tehtävän hänen käydessään luonamme vierailulla ja samalla katsomassa koiranpentujamme. Yhdessä muistelimme kyyttöjä Pihkainmäen Karhulassa ja elon kulkua ajalta jo ennen minun syntymääni v. 1952. Lupasin hänelle kirjoittaa nämä muistelot niin tarkasti kuin suinkin hänen kertomallaan tavalla. Hän on itse jo 82-vuotias. Kovasti pirteässä kunnossa, elää vielä yksin kotitalossa. Isäni kuoli keväällä 2003. Kirjoittaminen sujuu luonnollisesti jo vaivalloisesti, varsinkin pitempi teksti. Eikä hän osaa kirjoittaa koneella.

Minä olen asunut vuodesta 1971 asti Jyväskylässä ja opiskellut täällä. Vielä pari vuotta olisi opettajan uraa jäljellä ennen eläkkeelle pääsyä. Minua kolme vuotta vanhempi veljeni asuu Kurkimäessä. Hän käy paljon äitiä auttelemassa ja nyt eläkkeelle jäätyään voikin usein käydä häntä huoltamassa. Mummon viidestä lapsenlapsesta neljä on jo maailmalla. Viimeisin, meidän iltatähti, on lukiossa ja haaveilee eläinlääkärin ammatista. Jos vaikka itäsuomenkarjaa tutkisi joskus!

Kirjoituksen minä on siis äitini, Siiri Karhunen. Muistelo-osuudessa kerron sitten myös omista muistoistani omana itsenäni.

Valokuvia olisi ollut mukava liittää mukaan, mutta teknisesti se on nyt mahdotonta. Kuvat ovat Karttulassa ja minä Jyväskylässä. Mutta tarvittaessa jotain kuvamateriaalia on olemassa.

Olemme molemmat antaneet suostumuksemme käyttää tätä tekstiä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Tarkoitus on ollut vilpitön, mutta muistikuvat saattavat olla erheellisiä. Subjektiiviset muistikuvat voivat erota muiden muistikuvista. Mutta uskon kuitenkin, että isoja virheitä ei pitäisi olla.

MUISTIPANKKI – KOKEMUSPERÄISTÄ TIETOA ITÄSUOMENKARJASTA

Muisteluni ja omat kokemukseni itäsuomenkarjasta sijoittuvat ajalle n. 1940–1987. Olen syntynyt Kuopion maalaiskunnan Rytkyllä, josta elämä kuljetti nuorena Pihkainmäkeen, piiaksi Eskeelään. Sieltä läheltä, Karhulasta löytyi mieheni, ja elämäntyöni olen tehnyt hänen rinnallaan viljellen maata ja karjaa kasvattaen.

Aika on vierinyt ja asiat muuttuneet, mutta onneksi muistot säilyvät. Saattaa olla, että jotkut asiat joku toinen voi muistaa toisin, mutta tällä iällä voi jo kaikenlaisia muistin kepposia tulla. Seuraavanlaisia asioita tuli mieleeni ja yhdessä tyttäreni kanssa kirjoitimme niitä nyt ylös. Itseltä kun tuo kirjoittaminen jo on vähän hankalaa, ainakin koneella. Tietokoneista puhumattakaan.

Jalostustoimintaa Pihkainmäessä

Tuohon aikaan karjaa oli joka talossa, pienemmissäkin mökeissä melkein jokaisessa ainakin yksi lehmä. Kaikki olivat näitä itäsuomen kyyttöjä. Pihkainmäessä toimi ns. sonniosuuskunta. En tiedä oliko tämä kovin yleistä toimintaa. Ilmeisesti se kuitenkin oli ISK:n (Itä-Suomen Karjanjalostusyhdistys?) ohjaamaa. Tilalliset omistivat yhdessä sonnin ja vastasivat sen ruokinnasta. He käyttivät tätä sonnia siitoksessa ilmaiseksi, mutta ei-jäsenet maksoivat astutusmaksun. Lienee ollut noin 400 markkaa silloista rahaa v. -45.

Tämän osuuskunnan perustajia olivat ainakin Viljo Jääskeläinen, Taavetti Haring ja Otto Karhunen, joka oli appiukkoni. Sonni oli sijoitettu Karhulaan eli mieheni kotitilalle.

Tullessani Eskeelään piiaksi v. -45 oli sonnina vanha Morja. Seuraava oli Ivas ja sitten Tuisku. Joku näistä sonneista oli hankittu Juvalta. Muuta en muista sonnien alkuperästä.

Muistelen, että Morja olisi ollut paras. Jälkeläisillä oli hyvä maidon rasvaprosentti ja lehmät olivat pitkämaitoisia. Ivas oli vähän vihainen. Tuiskun jälkeläiset olivat lyhytmaitoisia ja kantavan lehmän maito muuttui pahanmakuiseksi. Tuiskusta luovuttiin joskus v. -56. Siihen loppui myös sonniosuuskunnan pito. Astutukset hoidettiin sen jälkeen naapureiden sonneilla. Karhulan lehmiä käytettiin ainakin Ohenmäellä ja Vakkakuusella Patrosella.

Omat lehmät

Nuoren maanviljelijäperheen elämä sukutilalla alkoi miehen vanhempien ja sisarten yhteiselona. Aikanaan sitten taloa jaettiin ja rakennettiin oma talo ja navetta. Sukutilan pääpaikka jäi anopille ja yhdelle sisarista. Toiset sisaret olivat jo muuttaneet myös omilleen.

Perintölehmänä saatiin Virpi. Se oli hyvin tavallinen, vaatimaton lehmä. Mutta kovin se oli hidas lypsettävä, maito tuli tilkkoina. Sen sisaria olivat Vappu ja Varpu, jotka jäivät sisarelle. Toive-niminen nuori hieho oli ostettu naapurista. Virpin vasikat Varma ja Valo olivat hyviä lehmiä. Varma oli iso, kun taas Valo oli tosi pieni. Molemmat olivat hyviä lypsettäviä. Tuohon aikaan ei ollut lypsykonetta, joten lypsettävyys oli yksi tärkeä ominaisuus.

Pihkainmäen Karhula on paikka, jossa ukonilmalla salamat usein saavat aikaan tuhoa. Vuonna -66 tai -67 eräänä kesäisenä sunnuntaina nousi raju ukonilma. Ikkunasta näimme kuinka salama iski pellolle, jossa karja oli laumassa lähekkäin. Muutama lehmä kaatui, sähköpylväästä lensi sälöjä ja paimenpojan lankatolpat pirstoutuivat pitkällä matkalla. Muut lehmät nousivat pian ylös, mutta Varman luulimme kuolleen. Jonkun ajan päästä se kuitenkin nousi ylös. Karvassa näkyi mustia juormuja, kuin harva verkko olisi vedetty päälle. Salamaniskun jälkeen se ei enää ollut entisellään, se oli kuin muissa maailmoissa, eikä sitä sitten enää kauan pidettykään.

Tuolloin oli jo seassa muutama lehmä länsisuomenkarjaa. Kantaemo oli Ulpu, joka hankittiin Eurasta, Turun seudulta. Mutta tämä rotu osoittautui ongelmalliseksi. Niillä oli maito niin herkässä, että maatessa suuri osa valui maahan. Juustomaitoakaan ei oikein saanut. Sairastivat usein laidunkuumetta. Alkuun saivat vain sonnivasikoita, esim. Hurtti ja Ritari. Ritari ainakin myytiin sukulaisille Itä-Karttulan Ryöpölle. Yhdet kaksoset, Hannele ja Kaarina olivat jonkun aikaa, mutta sitten siirryttiin AY-lehmiin.

Ensimmäinen kokemus AY-karjasta oli, kun kotitilalle jäänyt sisar osti ison ja uljaan Taina-lehmän. Sen ensimmäinen vasikka olikin Uljas-sonni. Meille hankittiin Koivumäen kartanosta Onerva-niminen nuori hieho. Sen jälkeläisiä oli ainakin Lumikki, joka myytiin Ohenmäelle ja joka myöhemmin menehtyi tapaturmaisesti. Talon sonni tai lehmä oli päässyt yöllä irti ja se aiheutti uudessa navetassa kaaoksen, jossa monta lehmää hirttyi. Sonnivasikka Elmeri viipyi meillä ainakin muutaman vuoden, koska sitä käytettiin myös astutukseen. Rosita ostettiin Suonenjoen maamieskoululta. Viimeinen AY-lehmä oli Ruttu.

Hetken aikaa kasvatettiin lihakarjaa. Sonnipojista muistuu mieleen ainakin Ronald, Reigani ja Onassis. Sonnien jälkeen oli vielä vähän aikaa hiehojen kasvatusta lihakarjaksi. Luopumiseläkkeelle siirtyminen v. -87 lopetti karjanpidon sitten kokonaan.

Millainen maidontuottaja kyyttö oli?

Itäsuomen kyytöt olivat helppoja hoitaa. Rotu on erittäin rauhallinen ja ihmisrakas. Halparuokaisia, vaatimattomia. Eivät tarvinneet ”virtasia”.

Lehmät valittiin siitokseen entisen suvun perusteella. Jos oli hyvät, mutkikkaat maitosuonet, oli se hyvän lehmän merkki.

Alkuvuosina maito meni tonkissa meijeriin. Ennen Vakkakuusentien tuloa maito oli vietävä reilun kahden kilometrin päähän Pihkainmäkeen, josta se sitten meni meijeriin Kuopioon alussa Jääskeläisen kuorma-autolla. Uuden tien tultua joskus -56 maitoa ei enää tarvinnut kuskata Pihkainmäkeen saakka, vaan tonkat siirtyivät pihatien suusta suoraan Tikkasen maitoauton kyytiin. Meijeristä alettiin myös saada jäätelöä, ja sitä tilattiinkin, jos oli joku syy juhlia. Voikin alettiin ottaa jo meijeriltä, luovuttiin kotivoin teosta. Viimeisinä vuosina siirryttiin sitten konelypsyyn ja tilatankkiin. Tankkihuone saatiin navetan yhteyteen, kun oli luovuttu pitkäaikaisesta Liinukka-hevosesta. Sen pilttuun paikalle tuli maitola.

Maidon laatu oli kyyttöjenkin aikana hyvä ja tasainen. Meijerin antamia palkintoja 1-luokan maidosta tuli 13 kpl, hopeisia kahvilusikoita. Ainakin kaksi isoa hopealusikkaa tuli siitä, että maito pysyi 1-luokassa neljä vuotta peräkkäin. Lisäksi on tullut useita kunniakirjoja.

Mitä muuta tuloa lehmästä saatiin?

Emolehmiä ei kotona teurastettu. Pikkuvasikoita joskus. Leppävarpujen päällä palvattu vasikanliha on hyvää. Muut menivät teurastamolle, Lihakunnalle, tai kiertäville teuraskarjan ostajille. He hoitivat teurastuksen ja veivät lihat myyntiin esimerkiksi kauppahalliin.

Teurastuksen jälkeen oli monenlaista lisätyötä. Suolista keitettiin suopaa. Syötäväksi saatiin alatoopia, mahapaitaa, sylttyä, mykyjä. Verestä valmistettiin mykyjä mykykeittoon, joka on Karttulan perinneruoka. Veripalttu, musta rieska paistettiin pannussa pannurieskan tapaan. Vuodat ja häntäjouhet myytiin kiertäville ostajille. He maksoivat hyvän hinnan hevosen häntäjouhista ja lehmän häntätupsukoista. Näitä säilytettiin hirsien lomassa nurkkapäissä odottamassa ostajien tuloa.

Mistä lehmät peräisin?

Itäsuomenkarjaa on näillä seuduilla ollut niin kauan kuin muistitiedot kertovat. Ja varmasti ennen sitäkin. Sotien aikana suuri siirtolaisväestö toi karjaa Karjalasta. Osa tullut vesireittejä laivalla, osa junalla.

Rytkyn Pirttilässä oli iso navetta tyhjänä ja se tuli siirtolaisten lehmien käyttöön. Välirauhan aikaan lehmät ja väki palasivat takaisin Karjalaan. Jatkosodan alettua tultiin taas takaisin ja asetuttiin kuka minnekin.Täällä Vakkakuusella on suuri siirtolaisväestö. Maata heille tuli muun muassa Vakkakuusen hovin maista.

Lehmiä ei kovinkaan usein ostettu mistään kaukaa. Myötäjäisinä saattoi joku lehmä siirtyä kauempaakin. Yleensä lehmäkanta oli varmaan kovasti sisäsiittoista. Ainakin ennen keinosiemennyksen yleistymistä.

Lehmän elämää

Keväällä lehmät pääsivät aluksi lyhyemmäksi aikaa ulos, totuttelemaan. Se olikin aina riemun päivä. Pitkä sisälläolokausi päättyi ja kirkas päivänvalo suorastaan sokaisi eläimet. Ryntäily oli aivan päätöntä ja paimentaminen oli alkuun tarpeen. Lehmille oli varustettu kellot kaulaan. Hihnat olivat talven aikana kovettuneet ja niitä piti ensin liottaa vedessä. Tämä kellonhihnojen liotusvesi heitettiin lehmien selkään ennen ulos laskemista. Sen uskottiin suojelevan lehmiä kesän aikana. Samasta syystä laitettiin tervaa vähän turpaan ja hännän alle. Uskottiin sen vähentävän kärpästen levittämiä tauteja.

Kun säät lämpenivät ja yötkin olivat lämpimät, saivat lehmät jäädä ulos myös yöajaksi. Syksyllä lehmiä pidettiin päivittäin ulkona äpäreessä, riimussa. Heinäpelloille oli kasvanut loppukesän aikana paljon syötävää. Yöksi lehmät otettiin sisälle.

Kesäisiä lypsylle kutsuhuutoja kuului pitkin mäkiä ja hakamaita. Emännillä oli jokaisella oma nuottinsa ja omanlaisensa rituaalit: ”Ptrui piikoja, ptrui piikoja, ptrui kottiin, ptrui, ptrui!”

”Rantaan palalle, rantaan palalle ptrui, ptrui… !!”

Lypsyn ajaksi tehtiin lehmisavut, nuotiolle kasattiin tuuheita lepänoksia. Savu ajoi kärpäsiä yms pois, ja lypsäminen sujui paremmin.

Heinää ja turnipseja

Kesällä oli suurin työ aina heinänteko. Kaikki heinäpellot tehtiin kuivaheinäksi. Hevosvetoisella niittokoneella ja haravakoneella heinä kaadettiin ja haravoitiin. Traktori tuli vasta 60–70-lukujen taitteessa. Heinä seivästettiin ja myöhemmin ajettiin latoihin. Paalaamista ei käytetty. Talvella heinää ajettiin sitten hevosella navetan yhteydessä olevaan pihaliiteriin.

Jos ei ollut sateinen kesä, niin sitten oli kovat helteet. Aina se tuntui vaan niin kerrassaan rankalta. Ladot olivat ahtaat ja paarmoja surrasi joka paikassa. Tukalaa oli. Mutta urakan lopuksi oli aina juhlat: JÄÄTELÖÄ.

Toinen suuri kesäurakka oli ”turniskanharvennus”. Lehmille kasvatettiin turnipseja, ja se oli myös sitkeää taistelua luonnonvoimien ja juolavehnän kanssa. Syksyllä sato kerättiin maakellariin tai aumoihin.

Työtä riitti koko perheelle. Lehmät olivat tärkeitä. Työnantajia, ravinnonantajia. Se oli elinkeino.

Miksi kyytöistä luovuttiin?

Itäsuomenkarjan heikkous oli varmaan siinä, että muut tuottivat enemmän. Pienempi määrä lehmiä tuotti suuremman maitotilin. Markkinatalous on armoton. Pienet eivät pärjää.

Maaltamuutto osaltaan vaikutti tietysti myös lypsykarjan vähenemiseen.

Huoli tulevasta

Kyyttöjen puolustajia on ollut vähän. Onneksi Miina Äkkijyrkän tapaisiakin ihmisiä sentään on. Hänen äitinsä, Miina (?) Loiva, oli muuten Karttulassa tarkkailukarjakkona v. -44 aikoihin.

Toivottavasti tämä inhimillinen, vaatimaton lehmä löytää vielä lisää puolustajia. Tuntuu jotenkin sille, että nykymaailmassa vielä kuitenkin tarvitaan alkuperäisiäkin tuotantoeläimiä. Ei ole voinut olla sattumaa, miksi kyytöt ovat tänne jostain tulleet. Samoin kuin porot Lappiin ja suomenhevoset. Kaikista näistä on syytä pitää huolta ja säilyttää ja vahvistaa kantaa, jotta tulevatkin sukupolvet voivat niitä nähdä ja jopa saada niistä elantonsa.

On ikävä ja haikea olo. Ken elää, näkee tulevaisuuden.

Muistoja ja sattumuksia

Lehmät tykkäsivät kuunnella laulua. Äitini kertoi muun muassa näin: Kerran oli tullut erimielisyyttä navetan takana olleen märän paikan ylityksestä ja hän oli lehmille tuskastunut. Hän oli lopulta istahtanut läheiselle kannolle ja aloittanut laulelun. Lehmät olivat jokainen tulleet aivan viereen katsomaan, että eihän se emäntä enää olekaan vihainen. Ja sitten oli matkakin jatkunut laitumelle.

Toinen tapaus osoittaa, että kyllä lehmätkin ymmärtävät. Äitini oli ollut paimentamassa nuoria hiehoja suurella metsäisellä laitumella muun karjan ohessa. Hän oli jutellut hiehoille, että tässä on teille hyvä paikka. Ei tarvitse lypsyn ajaksi ajaksi tulla pihapiiriin. Illalla lehmät tulivat tavalliseen tapaan lypsettäviksi, mutta hiehoja ei näkynyt eikä kuulunut. Lypsyn jälkeen äiti läksi niitä etsimään. Ja siellähän ne olivat, niin kuin niille oli neuvottu. Aivan rauhassa, märehtimässä ja lepäilemässä. Siellä niille sitten annettiin jauhoja ja suolaa ja käytiin tervehtimässä.

Pikkutyttönä, noin 4-vuotiaana, olin tietysti jo innolla mukana kaikessa eläintouhussa. Muistan hämärästi istuneeni heinikossa äitini työtakin päällä, kun äiti teki piikkilanka-aitaa metsässä. Paimenessa ollessa saatoin olla tovin ison kiven päällä ”turvassa”. Heinänhakureissuilla piti olla polkemassa kuormaa jo pienenä. Se olikin hauskaa hommaa, sai olla hevosen kyydissä.

Mutta yksi muisto ei ole ollenkaan mukava. Lienen ollut 4–5-vuotias, kun viimeinen iso sonni, Tuisku vietiin pois. Sonnia oli Lihakunnan ostomiehen, Antti Krögerin lisäksi saattelemassa sonniosuuskunnan jäsenet. Sonni piti kuljettaa Pihkainmäkeen asti, koska tietä ei vielä ollut. Tuisku oli nenärenkaasta kiinni pitkään köyteen ja miehet veivät sitä porukalla. Tai Tuisku vei miehiä. Jotenkin ymmärsin tilanteen ja yritin pitää Tuiskun puolia. Tuvan rappusilta huusin niin lujaa kuin pystyin: ”Katkaise Tuisku! Katkaise Tuisku!” Voi jospa Tuisku olisikin saanut narun poikki ja päässyt vapaaksi, se oli silloin pikkutytön tärkein ajatus. Tietenkään niin ei käynyt. Sen tosiasian hyväksyminen kesti pitkään. Niinhän se on elämässä, joihinkin asioihin vaan ei voi vaikuttaa. Kantaa voi silti ottaa, pitääkin.

Kun kuulin tästä muistipankki -hankkeesta, tiesin heti, että tämä on nyt se foorumi, jossa on aivan pakko päästä kertomaan meidän perhettä vuosikymmenet naurattaneesta episodista. Tiedän kyllä, että on yksi henkilö, joka tämän tapauksen kertomisesta ei ilahdu, mutta otan riskin. Hän on veljeni.

Tämä tapaus on vuosikymmenet saanut äitini ja minut aina tilanteen tullen lähes tikahtumaan nauruun. Samoin on käynyt kaikille niille, jotka ovat jotain ymmärtäneet meidän sekavasta tilanteen selityksestä. Kun sitä ei yksinkertaisesti pysty kertomaan vakavasti. Vedet tulvivat silmistä ja naurusta ei tule loppua. Vähemmälläkin nauramisella on pissat housussa. Onpa ollut vakaviakin tilanteita, joissa äitini kanssa on ollut kestämistä, kun ajatus on yhtä aikaa lipsahtanut tähän tapaukseen.

Aika oli joskus aivan 60-luvun alkuvuosia. Pellon laidassa oli lehmihaka, jossa oli leppiä, pajupensaita ja raitapuskia. Myöhemmin sekin haka raivattiin pelloksi. Nyt kaikki pihapellot kasvavat koivua. Siellä äitini oli kuitenkin iltalypsyllä. Kesäilta oli lämmin ja oli paljon kärpäsiä ja paarmoja. Minä olin siellä ripsumassa lehmiä, että äiti olisi saanut paremmin lypsettyä. Lehmät olivat rauhattomia ja osa oli jo menossa pois koko lypsypaikalta. Äiti lypsi Virpiä, jota siis oli hidas lypsää. Tuttu-niminen lehmä oli päättänyt lähteä niitylle päin syömään, vaikka sitä ei vielä ollut lypsetty.

Äiti huuteli myös veljeäni hätiin. Tuttu pitäisi saada vielä tulemaan takaisin. Veljen olisi se haettava.

Seuraava ei sitten kerrottuna onnistuisi ilman hervotonta nauruhepulia. Ja kirjoitettuna siitä aivan varmasti katoaa kaikki aitous ja autenttisuus. Tilanne täytyy jotenkin kuvitella, niin kuin katsoisi jotain suuren maailman koomisinta elokuvakohtausta.

Veljeäni jurppi koko tilanne. Tulla nyt lehmiä hakemaan, uudet koripallokengätkin juuri jalassa. Niin muotia, muillakin samanlaiset. Ainakin pojilla, jotka potkivat palloa, aulisrytköset! Mentävä oli kuitenkin. Kai hän jotenkin aisti asian kiireellisyyden ja tärkeyden äitini äänensävystä.

Vauhdilla oli toimittava. Hän kiisi tuulispään tavoin lehmän perään pitkä pajunoksa kädessä. Lehmä asteli alamäkeä rauhassa heinää napsien, mielessä parempi ruokapaikka suolla mäen alla. Lehmäparka ei aavistanut ollenkaan, mikä pensaan takaa ryntäsi. Se säntäsi juoksuun säikähtäen varmaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Ja samassa se oli aivan kuralla. Koko päivän vihreä nurmiannos lensi kaaressa, suurella paineella suoraan veljeni päälle… Siihen loppui kiire. Maailma pysähtyi. Lehmä pakeni villinä kaukaisuuteen. Veljeni seisoi typertyneenä paikoillaan, aivan vihreänä. Ei kateudesta. Ensin kauhun lamaannuttamana sitten raivosta räjähtäen. Uudet koripallotossut!!!

Ja me, minä ja äitini, emme kerta kaikkiaan voineet mitään. Se nauru vaan tuli. Ja tulee vieläkin. Eikä se ole kunnon naurua, se on jotain hervotonta kouristelua. Henkikään ei meinaa kulkea. Ei varmaan meinannut kulkea veljellänikään. Ei tuohon aikaan koriskenkiä joka päivä saanut. Harmittaa varmasti vieläkin. Tilanne ei ole vieläkään koskaan häntä jaksanut naurattaa, vaikka siitä on jo noin 50 vuotta. Pidentääköhän nauru oikeasti ikää? Tai miksi itkeä pitkästä ilosta?

Loppu oli kyyttöjen pidon osalta täysin kunnioitettava eikä lainkaan erään sanonnan kaltainen. Onneksi tämä surkuhupaisa tapaus sattui meillä vuosia ennen karjasta luopumista. Muistot ovat todella lämpimät ja haikeus valtaa mielen.

Vieläköhän kesällä löytyisi merkkejä lehmipoluista Ohenmäen kallioille? Tummien, lempeitten leppämetsien siimeksessä? Paikka, jossa Liinukka ja naapurin Pipsa-hevonen ripsuivat hännällään toistensa silmistä kärpäsiä. Seisoen kumpikin omalla puolellaan aitaa, torkkuen. Tuskin. Siellä kasvavat tuuheat kuuset. Aikoinaan kasketussa maassa on voimaa ja 40 vuodessa on maisema muuttunut täysin. Sekaan ei mahtuisi lehmät, itikat kylläkin.

Enpä olisi arvannut, että näinkin paljon juttua tuli. Ja kun alkuun on päästy, niin lisääkin tuntuisi tulevan. Mutta nyt on syytä lopettaa tällä erää. Muistellaan sitten joskus suomenhevosta….

Paula Flyktman

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious