Vasikasta lehmäksi

Perheemme aloitti yhdestä lehmästä. Kotini oli pienviljelystila. Heinät saatiin lähinnä vuokraniityiltä. Ensimmäinen lehmämme oli itäsuomenkarjaan kuuluva Kielo. Äiti haki sen vasikkana samalta kylältä kolmen kilometrin päässä olevalta tilalta. Sillä oli tärkeä osa meidän lasten kaverina ja lemmikkinä. Olin itse silloin noin nelivuotias. Se oli kiltti, fiksu vasikka ja kasvoi meidän kanssamme aikuiseksi lehmäksi.

Sitten äiti kävi sen jossain kylällä astuttamassa, mutta kantoaika ei sujunut normaalisti, se loi vasikkansa ehkä kolmen -neljän kuukauden kuluttua. Vasikka oli ehkä 15cm korkuinen, karvaton olento. Ehkä äitini arvioi, ettei Kielosta sitten ollut lehmäksi, ja se vietiin karja-autoon.

1954 muutimme Kuopioon ja palasimme takaisin maalle vuonna 1960, jolloin meille tuli myös uusi lehmä, olisko tullut jostain naapurista, sen nimi oli Pulmu. Sekin kasvoi meidän lasten kanssa, saimme hoitaa sitä ja kuljetimme sitä yhden tilallisen metsälaitumelle toisten joutokarjan joukkoon. Kunnes se oli tarpeeksi vanha astutettavaksi, jolloin äitini hoiti asian jossain kylällä (ei meille lapsille paljon kerrottu astutusasioista). Se kuitenkin oli sitten vielä toisena päivänä karannut naapurikarjaan, jossa oli myös sonni. Äiti kävi sen sitten hakemassa pois ja toi kotiin.

Seuraavana keväänä se sitten alkoi poikia yhtenä yönä, äitini herätti minut ja sanoi tarvitsevansa apua. Sonnivasikka sieltä syntyi ja laitettiin karsinaan. Vasikka oli vähän vaaleampi kuin emonsa, kai lienee tullut isäänsä, meidän Pulmu kun oli tummemman punainen, kuitenkin itäsuomenkarjaa, valkoinen selkä. Äiti sanoi herättävänsä minut aamulla kaveriksi lypsylle, kun oli ensimmäinen kerta sille lehmälle. Innoissani nousin aamulla ja juoksin navetalle, suoraan vasikan luo katsomaan, jossa se virkeänä katseli, sitten lehmää tervehtimään. Hämmästykseni oli suuri, kun vasikka olikin emolehmän edessä, nyt en ymmärtänyt, kun juuri olin sen nähnyt karsinassa.

Pulmu olikin saanut toisen sonnivasikan myöhemmin yöllä ja vasikka oli kömpinyt emonsa eteen nukkumaan. Kyllä siinä riitti ihmettelemistä , kun vasikoita olikin kaksi. Pulmu oli lempeä lehmä eikä ongelmia lypsämisessä syntynyt. Vasikat kasvoivat ja toinen taisi lähteä teurastamolle ja meidän lasten suruksi toisesta tuli kotona syötävää paistia.

Juustomaidosta saatiin ihanaa uunijuustoa. Pulmu ei meillä kovin monta vuotta ollut, se kai ei lypsänyt paljon, en muista tarkkaan paljonko, mutta ämpäri kai ei ollut kun puolillaan. Sen tilalle äiti osti kirkonkylästä Soma-nimisen kyytön, se oli jo aikuinen lehmä tullessaan ja minä en siitä lehmästä kyllä tykännyt, se ei ollut sellainen mukava niinkuin meidän aikaisemmat lehmät. Kerran kun äiti oli jossain käymässä ja minun piti hoitaa iltalypsy, niin Soma potkaisi lypsyämpärin nurin, ja kun minä suutuin sille, se pakeni metsään eikä tullut takaisin ennen aamua, kun äiti oli taas kotona.

Meidän lehmien laitumena oli naapuritilan lainaama iso metsäalue, jossa oli reilusti ruokaa lehmille. Syksyllä ne pääsivät "äpärikköön " syömään , siis heinäpeltoon josta oli aiemmin heinät tehty. Naapuriin syntyi sitten kyyttö-Helunalle lehmävasikka, jonka äiti sai ostaa toiseksi lehmäksi kasvamaan. Minä sain nimetä vasikan ja annoin sille nimeksi Helunteija (vähän sivuten emonsa nimeä), sitä kutsuttiin sitten Heluksi. Siitä tulikin minun lempilehmä, josta tykkäsin kovasti, se oli hyvin kiltti ja lempeä niinkuin äitinsä. Sekin oli kyljistään vähän tummemman ruskea, tummempi kuin emonsa.

Se käytiin aikanaan astuttamassa kylän toisella puolella olevalla tilalla, äiti sanoi että niillä on hyvä sonni, oikein kantakirjasonni. Vasikasta tulikin sitten oikein hieno lehmävasikka, josta piti tulla meille uusi "lypsikki". Vaan eipä sitten ollut varaa pitääkään sitä, ja se myytiin sitten kylälle yhteen maalaistaloon. Se sai kuitenkin siellä "möyrytaudin", en tiedä mikä se sellainen oli.

Näillä lehmillä äiti jatkoi maalla, me lapset oli tultu jo siihen ikään, että lähdettiin muualle töihin ja tie vei Helsinkiin asti. Sitten tuli aika, jolloin peltoja pantiin pakettiin, olisko ollut jotain 1968 vuoden paikkeilla, eikä elukoitten pitäminen enää kannattanut. Niimpä minunkin äitini sitten luovutti ja laittoi pellot pakettiin ja itkun kanssa lehmät teurasautoon ja muutti meidän luokse Helsinkiin ja läksi töihin. Isäni oli kuollut syöpään minun ollessani vuoden ikäinen, meitä lapsia oli kolme tyttöä. Ei silloin kannattanut enää lehmien pito, kun rehu oli kallista ja kaikki piti ostaa.

Hyvät muistot kuitenkin lapsuudesta ja elukoista jäi, muistelen niitä usein ja olen surullinen, kun suomenkarjaa ei enää arvosteta niin paljon, kuitenkin ne elättivät perheitä ja lypsivät kohtalaisesti, päivälypsy lienee ollut ajasta riippuen 10-20 litraa.

Muistoja mukana kantaen Lea Pirkkalainen

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious