| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Voita ja kokkelipiimää
Muistoni itäsuomenkarjan kasvatuksesta ja tuotannosta ovat 1930-luvun alusta 1960-luvun lopulle. Asuimme Varpaisjärven Korpijärven kylässä. Pilkkamäki oli paikan nimi. Lähimpiin naapureihin oli matkaa 3,5–6 kilometriä. Lehmien laidunalue oli kesällä Juudinsalon itäinen puoli, Tiilikkajärveen rajoittuva, joka oli ojittamaton, suureksi osaksi suoaluetta. Lehmillä oli oma polkunsa ja ne parkkasivat melkein joka päivä rannalle, matkaa kertyi niemeen 2,5 kilometriä. Siellä oli hyvä levätä päivä, mennessään ja pois tullessaan söivät mitä luonnonheinää oli suolla ja kankailla, yöt olivat mäen ympärillä. Tulivat lypsettäväksi aika hyvin, kun niitä kutsuttiin. Karjalla oli oma vanhempi johtaja, joka lähti aina ensin.
Karja oli karuihin oloihin hyvin sopeutuva. Lehmiä oli 5–7. Lehmien nimiä olivat Lystikki, Lemmikki, Sievikki, Kauno, Omena, Onerva, Kukka, Mansikki ja Juhlikki. Lehmät poikivat yleensä marras-huhtikuun välisenä aikana, antoivat maitoa poikimisen jälkeen noin 13–17 kg vuorokaudessa. Syyskesällä, kun laitumet menivät vanhaksi, maidon tulo oli vähäistä. Karja oli hyvin tervettä, ei niissä ollut utaretulehduksia eikä paljon muutakaan, ja jos oli, ne hoidettiin omin neuvoin. Maidosta tuli hyvä kotivoi ja kurrista hyvä kokkelipiimä, joten maito oli hyvälaatuista, kun karjan hoiti hyvin. Myös maidon käsittelyastiat piti pitää puhtaina.
Kaikilla lehmillä oli kesällä vaskikellot kaulassa, joten kuuli missä ne liikkuivat. Liha käytettiin omaan tarpeeseen, teurastettiin kotona. Myytiin yksityisostajille elävänä, vietiin maantien varteen milloin mihinkin suuntaan 10–15 kilometriä. Kotona teurastettujen nahka vietiin nahkurille Rautavaaralle tai Lapinlahdelle parkittavaksi. Nahasta teki suutari kenkiä koko perheelle. Sota-aikaan isäni parkitsi muutaman nahkan itsekin. Lammasnahkoista ommeltiin rukkasia.
Minulle ja vaimolleni Anjalle karja tuli vanhemmiltani Eerik ja Henriikka Heikkiseltä vuonna 1952 kauppakirjalla, josta maksoin sisarosuudet. Erillisellä eläkesopimuskirjalla hoidimme molemmat kotona kuolemaan saakka. Isä oli syntynyt 1877 ja äitini 1890, kuolivat 1960 ja 1984. Isäni oli tullut asumaan Pilkkamäkeen torppariksi vanhempiensa kanssa 1901. Heillä oli ollut vain kaksi lehmää tullessaan ja peltoakin niin vähän, että vain perunaa olivat pystyneet kasvattamaan. Viljankasvu on ollut kokonaan kaskiviljelynä. Näiltä kaskialueilta on sitten seuraavina vuosina tehty luonnonheinää. Jälki kasvoi nurmikasheinää, suolaheinää ja saraheinää. Sieltä sai hyviä ahomansikoita.
1900-luvun alkuvuosina suurin osa heinistä on kerätty soilta ja järven ja jokien varsilta, nämä alueet oli jaettu torppareitten Pilkkamäen ja Venäjänmäen kesken, mistä saivat tehdä heinää. Eivät ne lehmät silloin paljon ole tuottaneet. Ruokinta on ollut vain oljista silputtua, vähän jauhoa, haaleaan veteen tehtyä apetta. Samoin on haudutettu myös heiniä. Suoheinää tehtiin ja vähän kaskettiin naurista, ja ohraa vielä 1940-luvun lopulle asti. Peltoa oli vähän yli neljä hehtaaria. Pilkkamäen isäni Eerik sai omistuksen 1921. Torppalain aikaan vanhempani olivat rakentaneet kaikki rakennukset uusiksi, jotka ovat vielä nytkin kesänviettopaikkana.
Muutimme perheinemme Lapinlahdelle 18.6.1964. Karja oli mukana, ja se oli vielä suomenkarjaa. Sitten karja rupesi vaihtumaan ayrshire-lehmiksi ja friisiläisiksi. Vuonna 1984 teimme sukupolvenvaihdoksen poikamme perheelle. Meillä on vain muistoja jäljellä, kun kesällä asustelemme Pilkkamäessä. Nyt pääsee hyvin autolla pihaan.
Erkki ja Anja Heikkinen, Lapinlahti
