Peter Lerche, sähkökitara. Sinfoniaorkesteri Tahdistin, kapellimestari Harri Hyppölä.
Kuopion Musiikkikeskus 29.10.
Kaunis on kuolla, mutta hauska on elää. Näillä J. Alfred Tannerin sanoilla otti Vesa-Matti Loiri Musiikkikeskuksen yleisön kerralla hyppysiinsä. Avauskappaleen Laulu on iloni ja työni säkeet johdattivat iättömiin teemoihin, joihin myös Loirin ikivihreät Eino Leino -valinnat aina palaavat.
Tunnetusti Leinon runoissa nuori mies on hautaan valmis ja kertoja hiipii rotkon rauhaan kuin peto kuoleva . Niinpä Loiri ja taustavoimat nostivat aivan aiheellisesti esiin humoristisen ja vitaalisen Leinon.
Leinon sarkastisista sivalluksista Filosofeeraava ylioppilas ja Erakon hämmästys loihtivat näyttämölle vitsiniekka-Loirin, joka laittoi väliin omaa tajunnanvirtaa ja Nauravan kulkurin kurkkuääniä.
Juuri runoilijan korostunut kuolematietoisuus kirkasti tälle elämän koreuden ja ilon. Silmin nähden kuntoaan kohentanut Loiri saattoi puolestaan ilahduttaa yleisöä toteamalla, ettei Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ole enää kovinkaan ajankohtainen.
Vastapainoksi konsertin päätöksenä kuulsivat koomikon kyyneleet Tatu PekkarisenVäliaikaisessa, jonka finaalissa Loiri liikuttui ilmeisesti käsikirjoituksesta poiketen. Hallinnan menetys oli kuitenkin näennäistä, kun kapellimestari Harri Hyppölä ja kitaristi Peter Lerche odottivat oikeaa iskua loppuhuipennukselle.
Loiri laulamassa Leinoa on toki harvinaista luksusta itsessään, mutta erityisen arvokas Runoilijan tie -konsertti oli musiikillisena kokonaisuutena. Loirin ja Lerchen yhteistyö Tahdistin-orkesterin kanssa oli yhtä aikaa improvisaation ja täsmällisyyden juhlaa.
Kuopiolainen Tahdistin kiersi vuosi sitten Kerkko Koskisen kanssa Ultra Bra -teemalla. Loiri-Leino-uniikkikonsertti on vielä kovempi kulttuuriteko.
Kitaran johdolla
Tulkinnan käynnistävänä moottorina toimi luottokitaristi Lerche, jota seuraten Loiri nappasi tahdin. Kahden maestron välissä kapellimestari Hyppölä teki todellista yhteistyön taidetta johtaen jousia ja yhtä oboeta intuitiivisesti ja tarkasti.
Varsinaisen Leino-trilogiansa Loiri levytti 1978-85. Yhteistyö Lerchen kanssa käynnistyi myöhemmin - Eino Leino 4:stäkin on tasan kymmenen vuotta. Juuri tuolla levyllä Lerche päivitti Leino-soundin uudelle vuosituhannelle, jopa raskaan kitararockin jyrähdyksiin.
Neloslevyllä uuden tulkinnan saivat monet jo aiemmin levytetyt Leinot, kuten seesteisyydestä faustiseen uhmaan etenevä Se kuitenkin liikkuu. Kappaleesta muovautui Lerchen käsissä järkälemäinen proge-eepos, joka nyt Tahdistimen jousien nostattamana kasvoi konsertin huipentumaksi.
Lerchen kaiutettu kitarointi kirskui vielä terävämmin yllättävässä paikassa, yksitotisen On suuri sun rantas autius -kansansävelmän väliosassa. Lerche riffitteli ja Tahdistin komppasi kuin Led Zeppelinin Kashmirissa tai modernissa sinfonisessa metallissa - ainoastaan yhteys varsinaiseen kappaleeseen jäi arvoitukseksi.
Loirin lauluääneen on vuosien myötä tullut lisää vaivattomia matalan sävyjä. Toisaalta tulkinta on nuoruusvuosia äärimmäisempää ja tavallisen kuolevaisen yrityksenä ampuisi reippaasti yli.
Livetilanne kuitenkin paljastaa, mistä Loirissa on kysymys. Esiintyvä taiteilija on nähtävä itse työssä, yleisön edessä. Silloin jokainen ymmärtää välittömästi, millainen karisma pitelee koko salia kämmenellään.
