Jeff Beckin kitara soi pakahduttavan kauniisti Pori Jazzissa

Kuva: Sari Gustafsson / Lehtikuva

66-vuotias kitaristi Jeff Beck on tekee mitä haluaa ja on edelleen elämänsä vedossa.

JEFF BECK BAND Porin Kirjurinluodon areena 25.7.2010 Olen nähnyt Jeff Beckin viimeksi keikalla vuonna 1971. Nyt, 39 vuotta myöhemmin, mies näyttää edelleen samalta, mutta hänen kitaransa soi syvemmin, värikkäämmin, lähes kaleidoskooppimaisin sävyin.

Musiikissaan Jeff Beck yhdistelee niin soulin ja funkin, jazzin ja rockin kuin viihteen ja Broadwayn. Sekoitus on käsittämättömän upea keitos monipuolisuutta, räjähdystä ja herkkyyttä, täydellistä virtuositeettia ja oman pään hallintaa.

Jeff Beck tekee niin kuin hän haluaa. Mies on näyttänyt tietä kitaransoitolle jo viiden vuosikymmenen ajan.

Jeff Beckiä on yritetty saada Porin jazzeille useasti. Nyt, kun hän sinne vihdoin saapui, paikalla oli arviolta 4 000 ihmistä. Se on yllättävän vähän, kun tiedetään, että Carlos Santana veti paikalle vuosi sitten 40 000 lippunsa lunastanutta.

Sunnuntai-iltapäivän yleisö oli kuitenkin tullut katsomaan Jeff Beckin keikkaa eikä viettämään jazzpiknikiä laatuviinien ja juustojen parissa.

Taiturit taustalla

Keikan alkupuolella miksaus korosti huomattavasti Narade Michael Waldenin rumpuja, jotka uhkasivat peitota Beckin kitaran alleen. Rumpalin soittotyylikin oli huomattavan runsasta ja maailmoja syleilevää.

Hyvin mies toki soitti, mutta kun oli juuri tottunut esimerkiksi Vinnie Colaiutan täsmälliseen biittiin, kesti hetken, että Narade Michaelin vauhtiin pääsi mukaan.

Sama tilanne oli basistin kanssa. Nuori ihmelapsi Tal Wilkenfeld oli lähtenyt omille teilleen ja tilalle oli tullut Rhonda Smith. Hyvin pian Rhonda kuitenkin näytti, että kyllä basso soi tyrmäkkäästi tämänkin naisen kädessä ja antoi peukun puhua. Voi herran pojat, mikä mimmi ja mikä asenne!

Jason Rebello iski tiukkoja vuoropuheluja kosketinsoittimillaan Beckin kitaraa vastaan. Teknisiä ongelmiakin löytyi vocoder-puolelta eikä homma aina täysin pelittänyt. Bändi oli kuitenkin täynnä räjähtävää intensiteettiä ja teknistä taituruutta.

Ylväästi ja herkästi

Sävyjen rikkaus on aivan käsittämättömän hieno, ja kuinka helpolta se kaikki näyttikin. Beckin soolonumerot Somewhere Over the Rainbow, A Day in the Life ja viimeisenä kuultu Nessun dorma olivat niin komeaa ja kaunista kitaransoittoa, että aivan pakahdutti. En tiedä, olenko koskaan kuullut vastaavaa. Voisin jopa väittää, että tässä soitti maailman paras kitaristi!

Toki ohjelmistossa oli myös hieman maanläheisempää tavaraa, kuten Rollin and Thumblin, josta kehittyi hillitön ulkoavaruudellinen funk-pala. Sly and the Family Stonen vanha bravuuri Higher meni kuitenkin hieman metsään yleisölaulatuksineen. Rumpali taisi laittaa rytmiin liian vaikeaa jakoa, kun vuorovaikutusta ei päässyt syntymään.

Jeff Beck vaikutti hyväntuuliselta ja varsin vaatimattomalta virtuoosilta, jolla ei ollut mitään suuria kitarasankarin elkeitä. Kun hän käytti slideputkea plektran asemasta ja loihti ilmoille mitä kauneinta musikkia, silmän pilkkeestä näki tiettyä voitonvarmuutta; näin tää menee, vai mitä!

Hieno keikka, paikoin jopa ikimuistoinen.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious