Lemmy ei hyydy

ROCK

Motörhead

Helsingin jäähalli 15.12.2009

Viime aikoina vähintään kerran vuodessa Suomessa soittava Motörhead tarjoili jälleen viihdyttävän puolitoistatuntisen räkäistä rockiaan. Bändiä katsomaan lähtiessään voi olla varma siitä, mitä saa.

Settilista vaihtelee vähän illasta toiseen, mutta Ace of Spades ja Overkill -kappaleet kuullaan taatusti joka keikalla. Bändi on viime aikoina soittanut myös vähemmän tunnettua materiaaliaan. Innokkaimmille faneille näyttivät kelpaavan niin 1980-luvun alun Metropolis kuin vuoden 2004 In the Name of Tragedy.

Twisted Sister -laina Shoot ’em Down kuulosti Motörheadin käsittelyssä täysin heidän omalta biisiltään. 1990-luvun albumeista hienoin, Bastards, unohdettiin valitettavasti täysin.

Lemmy Kilmisteriä karismaattisempaa keulakuvaa saa hakemalla hakea. 63 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt lääketieteellinen ihme vain parantaa menoaan vuosi vuodelta. Mumisemalla heitettyjen lakonisten välispiikkien huumori tuntui menevän suurelta osalta yleisöä täysin ohi.

Motörheadin junttibändin leima onkin jaksanut aina kummastuttaa. Se ei itsessään ole juntti, vaikka suurin osa yleisöstä kategoriaan sopisikin. Bändi on pohjimmiltaan kovaäänisesti soitettua bluesrockia. Se sopisi hyvin pubin nurkkaan veivaamaan biisejä kaljapalkalla vuodesta toiseen. Onneksi loistava orkesteri on nauttinut jo 30 vuotta suurempaa suosiota.

Motörhead henkilöityy pitkälti Lemmyyn, mutta vuodesta 1992 samana pysyneen kokoonpanon kitaristi Phil Campbell ja rumpali Mikkey Dee ovat olennainen osa soundia. Campbellin rujon yksinkertainen soitto ja Deen eläimellinen paukutus ovat mukavaa kuunneltavaa.

Molempien soolot olisi voinut jättää soittamatta, mutta Lemmylle hetken hengähdystauot kesken keikkaa olivat varmasti paikallaan. Soundeista voisi valittaa, mutta bändin tavaramerkkinähän on aina ollut täysillä tuuttaaminen.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious