Procol Harum nuortui pitkin iltaa Keitelejazzissa

Kuva: Ankku Ronkanen

Gary Brooker liikutti bändikavereita ja yleisöä tulkinnoillaan.

Procol Harum

Keitelejazz 22.7.

Vuosi sitten Procol Harumin laulaja-pianisti Gary Brooker katkoi viisi kylkiluutaan matkalla Äänekosken Keitelejazziin. Esiintyminen oli kovin tuskaisaa Brookerille, joten bändin kitaristi Geoff Whitehorn hoiti lauluosuudet.

Yhtye halusi omasta aloitteestaan tänä vuonna korvata onnettomuuden aiheuttaman pettymyksen ja esiintyä uudelleen. Luvassa olisi vieläpä normaalia pidempi setti.

Gary Brookerin köpötellessä pianonsa ääreen ajattelin, että mies näyttää ikäistään (65 v.) vanhemmalta. Shine On Brightly kuulosti kovin väsyneeltä ja bändi, jossa ei soita ainuttakaan alkuperäistä jäsentä, soi hyvin persoonattomasti. Homburg tulkittiin hyvin kaavamaisesti, mutta Beyond the Pale iski jo pientä kipinää.

Kun Devil Came From Kansaskin jäi hieman vaisun puolelle, kysyin, onko vika minussa. Enkö osaa asennoitua uuteen Procol Harumiin?

Tottahan se on, ettei rumpali Geoff Dunn soita kuin edesmennyt mestarirumpali B.J. Wilson, eikä kitaristi Geoff Whitehorn ole mikään Mick Grabham tai Robin Trower.

Basisti Matt Pegg ja kosketinsoittaja Josh Philipps eivät myöskään ihmeemmin persoonallaan säväytä. Osaavia, hyväntuulisia soittajia pelkästään, mutta että Procol Harum... Ei ainakaan vielä.

Grand Hotel ei pahemmin nostattanut fiiliksiäni, se oli kuin varjo entisestä. Instrumentaalinen komea väliosa mennään slaavilaiseen malliin kuin paremman ravintolabändin kyydissä.

Bändi herää eloon

Sitten bändi vetäisee Wall St. Bluesin, joka lähteekin kulkemaan vallan vapautuneesti. Brookerin ääni syttyy, ja Blink of an Eye on jo täynnä sielukkuutta.

Robert`s Box lipsahtaa hauskasti calypson raiteille, ja Strangers in Space soi kuulaan kauniina blues-tunnelmointina. Jokin ihme on tapahtunut. War Is Not Healthy svengaa vapautuneesti ja Whitehorn soittaa jo varsin maukkaan slidesoolonkin.

Gary Brooker nuortuu pitkin iltaa. Hyviä tulkintoja, humoristisia välispiikkejä. Pandora`s Box soi kuin entiseen malliin ja Josh Phillips kurittaa Hammondejaan varsin maukkaasti.

Brooker vetäisee Salty Dogin niin komeasti, että kitaristikin jo liikuttuu. Geoff Whitehorn ei ole ainoa joka silmäkulmiaan kuivailee.

Conquistador pistää lisää pökköä pesään loistokkaalla tulkinnallaan. Sitten Brooker kiittää ja bändi poistuu.

Yleisö vaatii lisää, koska ainakin se yksi biisi on vielä kuulematta.

Procol Harum tulee takaisin ja Whisky Train rullaa komeasti. Brooker esittelee hyväntuulisesti bändin. Kitaristi leikillisesti vetää muutaman riffin Smoke on the Wateria ja jotkut yleisöstä repeävät täysin...

Niinpä niin. Tuleehan se sieltä, Whiter Shade of Pale.

Tulkinta on niin hieno, että se pysäyttää lähes ajan. Suljen silmäni ja olen hetkessä, kun kuulin biisin ensimmäisen kerran. Vuosikymmenet vierivät ja laulu soi edelleen yhtä hienosti.

Loistava päätös keikalle, josta kasvoi illan edetessä yksi hienoimpia kokemuksia pitkään aikaan. Kiitos, Gary Brooker, jälleen näistä hetkistä.

Yardbirds petti

Alkuillassa soitti Pave Maijasen ja Heikki Silvennoisen uusi bändi varsin hyvissä fiiliksissä. Pave ja Heikki nauttivat ilmiselvästi touhusta ja vetivät setissään napakasti niin Creamia (NSU, Crossroads, White Room, Badge) kuin keskeisiä otantoja herrojen soolotuotannostakin, Silvennoisen kitara soi taiturillisesti ja Maijanen oli rock/rhythm and blues -tulkinnoissaan hyvässä iskussa.

Yardbirds sen sijaan oli vain "just another blues band". Ei sillä ollut juuri mitään tekemistä alkuperäisen, v. 1968 hajonneen, alkuperäisen yhtyeen kanssa, vaikka mukana ovat perustajajäsenet Jim McCarty (rummut) ja Chris Dreja (kitara). Voidaan puhua enemmänkin Yardbirds-tribuuttibändistä.

Bluesstandardit olivat hyvin vähäverisiä ja tulkinnat vanhoista klassikoista hyvää ruotsinlaivatasoa. Kitaristi Ben King yritti jäljitellä niin Jeff Beckin, Jimmy Pagen kuin Eric Claptoninkin soittotyylejä tässä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Laulaja-huuliharpisti Andy Mithell on hyvin vaisu ja sieluton tulkitsija. Dazed and Confused on miehelle jo selkeästi liikaa.

Yleisöön yhtyeen musisointi sen sijaan putoaa varsin hyvin ja encorea vaaditaan voimallisesti. Ilahtuneena saamastaan suosiosta Yardbirds vetäisee hätäisen version I`m a Man -biisistä. Onneksi eivät Paranoidin riffiä väläytelleet...

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious