Tampere-talossa 8.3. Ohjaaja Tuomas Parkkinen on sijoittanut Tampereen oopperan uuden Taikahuilun Las Vegasiin, yökerhojen ja kasinojen lumemaailmaan. Voimakkaan teatterillinen perusratkaisu dominoi oopperaa niin, että siitä on sekä etua että haittaa.
Taikahuilua ei kukaan voi pitää loogisena tarinana. Libretto yhdistelee kansankomediaa ja totista vapaamuurarisymboliikkaa tavalla, jonka sitominen kompaktiksi tulkinnaksi on ollut ohjaajien ongelma 220 vuotta.
Parkkisen ohjaus on täynnä lennokkaita ideoita ja musikaalimaisen rentoa ilmaisua.
Vaikka Tampere-talosta puuttuu näyttämötorni, Parkkinen ja hänen lavastajansa Kati Lukka ovat luoneet siirreltävillä lavasteilla taianomaisesti muuttuvia, värikkäitä miljöitä.
Taikahuilun sanoma? Alkusoiton aikana Tamino-poika istuu konsertissa, ihastuu tyttöön eikä saa häntä illalla mielestään. Sitten kodin takka alkaa elää elämäänsä ja tempaisee Taminon seikkailuihin.
Las Vegasissa Yön kuningatar on kabareetanssija, joka tulee näyttämölle flyygelin kannelta viekoitellen. Sarastro on Luxor-hotellin johtaja, joka länkkäriasuineen vaikuttaa pikemmin huijarilta kuin ylipapilta. Kaitsijapappi on baarimikko ja Papagena nakkikioskin myyjä. Sääli, että Papagenolle ohjaaja ei ole keksinyt kuljeskelijaa kummoisempaa roolia.
Kaikki toimii niin kauan, kun asioita jaksaa katsoa komediallis-ironisesta perspektiivistä, mutta Taikahuilun rituaalisin kohtauksiin Parkkinen ei ole saanut vastaavaa otetta.
Illan musiikillisessa tasossa ei ole valittamista. Roolimiehityksissä on ikään kuin palattu vanhaan kunnon Savonlinna-henkeen: nuoria, ulkomailla työskenteleviä suomalaislaulajia kokeneiden tähtiemme seurassa.
Jaakko Ryhänen Sarastrona ja Jorma Hynninen Kaitsijapappina antoivat muille mallia laulun eetoksessa, lavalla olon karismassa ja tekstin selkeydessä.
Jussi Myllys on hienoimpia lyyrisiä tenorejamme, ja teki Taminoa pakottoman kauniisti laulaen sekä maneerittomasti esiintyen. Gabriel Suovanen oli kotonaan juohevana Papagenona. Marjukka Tepposen ääni oli paikoin vähän kurkussa, mutta hänestä kuoriutui sitten normaalia temperamentikkaampi Pamina. Mia Heikkinen oli sirpakka Papagena.
Näyttelijät Esko Roine ja Heikki Kinnunen oli kiinnitetty kahden papin rooliin. Heidän tehonsa perustui siihen, että kaikki heidät tuntevat legendoina. Laulu sujui herroilta rimaa hipoen.
Hanna-Leena Haapamäen Yön kuningatar oli tehokas ilmestys, vaikka koloratuurit eivät sataprosenttisesti menneetkään putkeen. Markus Lehtinen innosti Tampere Filharmonian elävään ja joustavasti hengittävään soittoon.
