Näyttävän paluun kesän Ilosaarirockissa tehnyt Sielun Veljet päätti jatkaa samantien 20 keikan kiertueelle. Vajaan kuukauden aikana on tarkoitus heittää unohtumaton keikka lähes joka päivä, huipennuksena viisi esiintymistä Tavastialla Helsingissä.
Toivottavasti uudelleen koottu bändi ei keikkaile liian pitkään. Harvinaisesta herkusta tulee helposti arkiwurstia Suomen kokoisessa maassa, ja meillä on jo tarpeeksi aina ja ikuisesti keikkailevia Popedoita ja Öitä.
Siksi odotukset Puikkarin perjantai-illan keikkaan olivat samalla korkeat ja ristiriitaiset. Siekkareiden maine hillittömänä keikkabändinä on kasvanut korkoa. Muistoista tulee legendoja, jotka sekoittuvat kuulijoiden omiin nuoruusfiiliksiin, kun juuri se keikka juuri sinä iltana oli maailman paras. Helposti unohtaa, että jos tänä iltana saisi todistaa neljän sekoamispisteessä olevan tyypin Punahilkka-näytelmää, niin vaatisi rahansa takaisin.
Bändi löysi itsensä Paluukiertueen keikka-arvioissa on mainittu sanat euforia, kiihko, raivo, uhka ja vaara. Kuopiossa alkusanat ovat ahdas ja kuuma. Puikkarin näkevillä paikoilla oli tanssitilaa joitakin senttejä suuntaansa.
Nukkuva hirviö herätteli yleisöä. Ainut uusi biisi kuulosti Ismo Alanko Säätiöltä, mutta eri bändin soittamana.
Vanhaan materiaaliin päästessä bändi muuttui omaksi itsekseen. Jukka Orma heilui sekopäisenä Ismon kanssa. Pari näytti raajoista venytetyiltä vajaamielisiltä veljeksiltä, jotka pomppivat pitkin lavaa. Heidän rinnallaan Jouko Hohko vaikutti väärään bändiin eksyneeltä. Hohko tuijotteli eteensä tyhjyyteen, kun Alanko ja Orma manasivat alimpia rockjumalia koloistaan.
Hittiputkella ei aloitettu. Tuulesta vastauksen saan sai ylipitkän happoversion ja vasta humalaisesti svengaava Kanoottilaulu avasi yleisöä lämpenemään.
Ymmärsi, miksi bändi on ollut niin kovan keikkailijan maineessa. Sielun Veljet on vain päällä tai poissa, on tai off, ei välimuotoja. Se joko toimii täysillä tai ei ollenkaan, ja paljon riippuu yleisöstä. Orma ja Alanko maanittelivat yleisöä muuttumaan osallistujiksi, mukaan alkukantaisen hurmokseen, siihen menneeseen pisteeseen, jossa oltiin yhdessä silloin kaksikymmentä vuotta sitten.
Mutta siitä on kaksikymmentä vuotta. Jotain on tapahtunut välillä. Keikalla tuli väliin tahmeita ja junnaavia vaiheita. Johtuivatko ne biiseistä, bändistä vai yleisöstä? Mystiset sanoitukset eivät aiheuttaneet samoja väreitä kuin silloin.
Primitiivistä Bändi yritti kaikkensa. Hiki virtasi, eikä Ismo Alankoa parempaa toteemieläintä voisi kuvitella esittämään juuri näitä biisejä. Miehen ääni huokui varmuutta ja otteissa oli tarkkuutta, joka ei missään vaiheessa tuntunut kaavamaiselta tai suunnitellulta. Ismo on vaan niin hyvä.
Orman kitarasoolot tuntuivat vähäliikkeisyydessä juuri oikeilta. Se, mikä väliin kuulosti löysältä ja huolimattomalta, aiheutti juuri sen svengin, jota tarvittiin.
Valitettavasti Hohkon basso ei aina pysynyt Affe Forsmanin tarkan rummutuksen mukana. Niissä biiseissä, joissa Ismo oli bassossa, oli heti enemmän jämäkkyyttä.
Primitiivisiä rytmejä kierrättävissä biiseissä ei tarvitse myöhästyä kuin hetki, ja takaisin kyytiin hyppääminen on todella vaikeaa. Puolivälin Tiskirätissä kävi juuri niin.
Komeimmat loppuun Illan koskettavimpia hetkiä oli hypnoottinen Laulu, joka pysäytti baarin tuijottamaan kaulakkain laulavaa Orma ja Alanko kaksikkoa.
Loppuun säästettiin komeimmat kappaleet: aina toimiva Peltirumpu, hillitön Huda huda ja viimeiseksi koskettava Rakkaus.
Setissä 20 biisiä, päälle neljä encoressa, kaksi tuntia täysillä eikä yhtään välispiikkiä. Enempää ei jäänyt kaipaamaan. Keikan jälkeen yleisö näytti uupuneemmalta kuin bändi.
Vaikea kuvitella Sielun Veljien jatkavan kovin pitkään. Ympärivuotisesti keikkaileva bändi ei yksinkertaisesti pysty tarjoamaan illasta toiseen tuollaista energiapanosta. Kiinnostavaa seurata, miten Alanko pystyy palaamaan omanlaisekseen urautuneen soolomateriaalin pariin tällaisen tripin jälkeen.
